Brzen - Taistelija/tarina

Star Wars Fanon Wikistä
Siirry navigaatioonSiirry hakuun


Kun tarpeeksi kannustetaan, on tappaminen yhtä helppoa kuin hengittäminen.

Näin oli sanonut Ranv Letta, eräs Ronar Brzenin sotilastovereista. Hän ei koskaan palannut Fresialta.

Näitä sanoja pohti Ronar Brzen kävellessään Iridonian armeijan upseerikoulun käytäviä pitkin yllään keltaisella maastokuviolla sutattu univormu. Rinnuksissa komeili yksi punainen neliö, jossa oli piste päällä. Se tarkoitti sitä, että hän oli kadetti, toinen vuosikurssi. Rinnassa koliseva kilkutin ei kuitenkaan kiinnostanut häntä ollenkaan, häntä kiinnosti vain se opetus, mitä keisarilliset hänelle antoivat. Hänestä tulisi tappokone.

Hän mietti, millaista elämää parhaillaan eläisi, mikäli zabrakit olisivat totelleet määräyksiä eivätkä keisarilliset olisi valloittaneet Iridoniaa. Hän oli aina ihaillut isänsä elokuvauraa: tämä oli ohjannut monia Iridonian elokuvahistorian suurimmista elokuvista. Todennäköisesti hän olisi seurannut isä-Brzenin jalanjälkiä ja olisi nyt teatterikoulussa.

Ellei isä-Brzen olisi kuollut keisarillisten kädestä.

Ronar vavahti, kun muisto perheen murhasta palasi jälleen hänen mieleensä. Imperiumin turvallisuuspalvelu oli kaiken lisäksi peittänyt jälkensä niin hyvin, että koko tapaus näytti pelkästään veriseltä onnettomuudelta. Kiiturikolareitahan sattui lähes päivittäin. Hän oli ystäviensä kanssa saanut selville, että Imperiumin armeijan kuljetuskiituri oli tahallaan tönäissyt Kramr ja Sugi Brzenin ilmakiiturin raskaan kuormakiiturin eteen. Räjähdys oli ollut niin kirkas, että taivaalla oli paistanut hetken ajan kaksi aurinkoa.

Tapaus oli saanut Ronarin suunniltaan. Oli oikeastaan ironista, että Ronar opiskeli Imperiumin pyörittämässä Iridonian armeijan sotilasakatemiassa suunnitellessaan kostoretkeään Imperiumia vastaan. Välittömästi päästyään totuudesta selville hän oli päättänyt kostaa Imperiumille ja sitä varten hän tarvitsi sotilaskoulutuksen, jota Iridonian armeija antoi. Puoli vuotta sitten huhut Imperiumin vastaisesta kapinaliikkeestä olivat saavuttaneet myös Iridonian upseerikoulun, jolloin Ronar oli muutaman samanhenkisen taistelutoverinsa kanssa laatinut loikkaamissuunnitelman. Juuri tätä suunnitelmaa koskevaan kokoontumiseen hän oli parhaillaan matkalla.

Ronar käveli rauhallisesti portaita ylös akatemian kahdenteentoista kerrokseen, josta oli tullut heidän vakiintunut tapaamispaikkansa kolme kuukautta kestäneen salaliiton aikana. Varastotilana toimiva kerros oli siitä mainio kaikenlaiselle hämärälle, että sitä ei koskaan käyttänyt kukaan. Imperiumin otettua vallan opiskelijamäärät upseerikoulussa olivat vähentyneet ja kerroksia oli poistettu käytöstä käytön puutteen takia. Ronar tiesi, ettei hänen porukkansa ollut ainoa hämärähemmojoukko, joka käytti kerrosta hyväkseen, vaan esimerkiksi huumekauppa ja asekätkentä löysivät oivan turvapaikan paikasta, mistä Imperiumi osaisi vähiten odottaa: heidän oman sotilasakatemiansa yläkerrasta.

Ronar kipusi viimeiset tikkaat ylös. Sähköjä kerroksessa ei ollut, vaan erilaiset akkukäyttöiset valaisimet toimivat ainoana valonlähteenä. Ronar käynnisti oman vinkkelilamppunsa, jonka heikko, punainen valokiila valaisi pimeän, erilaisia varusteita ja tavaroita täynnä olevan käytävän. Ronar käveli eteenpäin rauhallisesti, varoen astumasta minkään rämisevän päälle, valaisten samalla ovien numeroita.

— 1245... 1246... 1247... 1247, se se on, Ronar mutisi itsekseen.

Hän kaivoi varustevyöltään esille hololähettimen ja aktivoi siitä avainkoodina käytetyn videotallenteen. Hän työnsi laitteen oven alarakoon, josta lähetys pääsi huoneeseen.

— Kuka? sisältä kysyttiin.

— Taistelija, Ronar vastasi hiljaa.

Sisältä kuului maiharien töminää, kun askeleet lähestyivät. Ovi avautui rakoselleen ja Ronar astui sisään sulkien oven perässään. Tuttu kokouspöytä oli raahattu jälleen keskelle huonetta ja viisi univormupukeista zabrakia istui sen ääressä rahti- ja varustelaatikoiden päällä. Hänen nenänsä täytti heti voimakas tupakan tuoksu.

— Kenellä on byssiläisiä, Ronar kysyi tunnistaessaan tuoksun. — Tänne ja heti.

— Jo oli aikakin, Brzen, istuudu, oven avannut mies sanoi. — Nyt kun kaikki ovat koossa...

— Mitä, eivätkä ole! Missä Geb on? Ronar lähes huudahti.

— Turpa tukkoon Ronar, älä kilju! Gina-nimiselle sotilaalle kuulunut naisääni sihahti pöydästä.

— Hän kuoli Fresialla, mies sanoi otsa kurtussa. — Etkö muka kuullut?

Ronar lähes jähmettyi. Geb oli ollut hänen paras ystävänsä armeija-aikana. He olivat selvinneet yhdessä peruskoulutusjaksosta, paljastaneet yhdessä alikersantti Hezlrin simputustapauksen ja olleet aktiivisesti mukana pataljoonansa iskupallojoukkueessa. Ilmeisesti heidän ei annettu selvitä yhdessä myös Fresialta. Kyynel nousi hänen silmäänsä. Raskaasti ja vaitonaisesti Ronar istahti oman laatikkonsa päälle. Siinä luki "Taistelijan kenkä, Mk.4".

Neljä päivää sitten oli Fresian hallitukselta saatu hätäkutsu. Altea Aerospace -niminen suuri paikallinen tähtihävittäjien valmistaja oli siirtynyt kapinan puolelle ja kansaa oli saatu mukaan kiihkoiluun. Keisarillisen armeijan osastoja oli kuulemma "niin paljon muissa tehtävissä", että Iridonian armeija päätettiin raahata paikalle lähes kokonaisuudessaan auttamaan paikallisia osastoja. Vaikka taistelu päättyi lopulta keisarillisten voittoon, Iridonian armeija menetti lähes kymmenyksen kokonaisvahvuudestaan. Yleisesti uskottiin, että taistelu liittyi Imperiumin suunnitelmaan korvata zabrak-armeija ihmisillä.

— Meidän pitäisi liittyä kapinallisiin, mutta Fresiallahan kapinallisten joukot teurastivat meitä kuin viimeistä päivää! pöydästä kuului.

— Turpa rullalle nyt joka ikinen, Zangrilla on asiaa.

Ronarille oven avannut mies meni seisomaan pöydän päähän ja yskäisi saadakseen pienen yhteisön huomion.

— Kuten Fresiasta olemme huomanneet, Imperiumi ei epäröi käyttää taisteluissaan myös kadetteja, Zangr aloitti. — Mikäli haluamme toteuttaa suunnitelmamme, Gebin tapaus osoitti, ettemme voi odottaa enää viittä päivää. Meidän pitää toimia, ennen kuin Imperiumi tapattaa meidät kaikki.

— Milloin? ensimmäisen vuosikurssin kadetti Wrewyr kysyi.

— Tänään, Zangr sanoi lyhyesti.

Tieto tuli kaikille niin yllätyksenä että kukaan ei ehtinyt edes protestoida. Zangr piti noin kymmenen sekunnin tehotauon, minkä jälkeen hän jatkoi:

— Jottei kellään jäänyt mitään epäselvää, kertaamme vielä suunnitelmamme. Eikö kaikilla ole lomakorteissaan vielä ainakin yksi tyhjä täplä?

Ronar kaivoi taskustaan tietokortin, jonka päädyssä luki "lomaluvat" ja kyljessä oli kaksi sinisenä hohtavaa pistettä.

— Kyllä, sir, kuului joka suusta vähän eri aikoihin.

— Hienoa. Lähdemme porukalla mukamas "viikonloppulomille" kaupungille päin, siinä ei pitäisi olla mitään ongelmia. Menemme avaruussatamaan, josta eräs ystäväni, tunnette hänet koodinimellä "Kroko", on luvannut rahtialuksellaan Serenityllä meille kyydin täältä Alderaanille, missä meidän on määrä tavata yhteyshenkilömme kapinallisiin. Tapaamme tänään illalla kello 2030 parakkien ulkopuolella sillä tupakkapaikalla, mistä tulee byssiläisten sikarien tuoksu. Kaikki tuovat mukanaan lomakorttinsa.

— Mitä jos tapahtuu ...häiriöitä? Gina tahtoi tietää.

— "Häiriöiden" varalta jokainen ottaa varustevyönsä aseineen mukaan ja piilottaa sen kenttätakkinsa alle. Onko muuta kysyttävää?

— Kenttä- vai lomapuku? Wrewyr kysyi.

— Ei väliksi. Oli se kumpi tahansa, pitäkää huoli, ettei ase näy sen alta. Voitte vaikka kiinnittää aseen lomapuvun housuihin ja kiskoa löysät kenttähousut siihen päälle.

— Mitä tavaroita saamme ottaa? Tryko-niminen taistelija kysyi.

— Kaiken, mitä vyöllänne pystytte kantamaan näyttämättä tavallista lihavammilta. Jos ei muuta, tavataan illalla. Poistumme jälleen totutusti yksitellen, puolentoista minuutin välein. Wrewyr menee ensiksi. Poistukaa.

Wrewyr lähti ensimmäisenä, hiljaa kuin varjo. Ronarin vuoro oli tällä kertaa lähteä viimeisenä ja lukita ovi. Ronar jäi istumaan laatikkonsa päälle ja tuijotti siinä olevaa taistelijan kenkien mainosta, Mk.4.

— Onko okei, jos käyn vielä kaupungilla? Ronar kysyi Zangrilta. — Yevra, tiedäthän...

— Hyvä on. Olet sitten ajoissa paikalla niin saat mennä.

— Kriff... Ronar huokaisi ja painoi päänsä käsiinsä muiden lähtiessä pikku hiljaa. — Nyt kelpaisi kyllä byssiläinen...

— Ota tuosta, Zangr sanoi ja kaivoi pakkauksen takkinsa rintataskusta. — Tämän kerran.

Ronar kaivoi hänen isänsä antaman sytyttimen reisitaskusta ja pyöritteli sitä hetken aikaa sormissaan. Se oli hänen viimeinen konkreettinen muistonsa vanhemmistaan. Adrenaliini kohisi jälleen hänen suonissaan kun kolarin aiheuttama valoilmiö palasi hänen mieleensä. Tunne meni kuitenkin nopeasti ohi kun hän muisti Zangrin tarjoaman sikarin, jonka hän poimi hyppysiinsä. Hän asetteli keskisormensa paksuisen pötkylän huulilleen ja naksautti sytytintään. Vähän aikaa naksuteltuaan hän sai sikarinsa syttymään ja tyyneys palasi hänen myrskyisään sieluunsa.


♦ ♦ ♦


Eversti Joolav istui rennosti komentohuoneessa pöytänsä ääressä ja pössytteli sikariaan tietämättään samaan aikaan Ronarin kanssa. Hänellä ei kuitenkaan ollut Ronarin tuskia sydämellään vaan hänellä oli asiat niin hyvin kuin keisarillisella upseerilla voi suurin piirtein olla. Komentopaikkana vähemmän tärkeän planeetan upseerikoulu, paljon uskollisia alaisia, ei rasittavia komentajia läähättämässä niskaan, ei vielä rasittavampia vihollisia paukuttamassa porteilla. Hän pyörähteli tuolillaan huolettomasti rapsuttaen komeaksi kasvanutta harmahtavaa viiksikarvoitustaan tyytyväisenä.

Yhtäkkiä erään upseerin komentopöydästä kuului voimakas törähdys ja valo välkähti palamaan.

— Herra eversti, teitä kutsutaan. Se on agentti Vanja.

— Yhdistätkö tähän, Joolav sanoi.

Joolav ryhdisti asentoaan hieman ja sipoi jo harmahtavan tukkansa suoraksi ennen kuin painoi vastaa-nappia holopöydässään. Nuoren kauniin zabrak-naisen kasvot ilmestyivät eversti Joolavin hololaitteen yläpuolelle. Naisen kasvoilla oli tärkeä ilme.

— Olen saanut uutta tietoa loikkariporukkamme aikeista, hologrammi sanoi. — Suunnitelma toteutetaan jo tänään kello 2030, ei muita muutoksia. Olkaa varuillanne, he ovat aseistautuneet ainakin pistooleilla. Heitä odottaa kyyti Serenity-nimisellä rahtialuksella.

— Hienoa työtä, ystäväni, Joolav sanoi tyytyväisyyttä puhkuvalla äänellä. — Siivottavaa on paljon, mutta jätteet pitää kerätä yksi kerrallaan.

— Nuo sinun metaforasi joutaisivat Syvään keskukseen, agentti Vanjan hologrammi nauroi. — Tulen tapaamaan sinua hyttiisi puolen tunnin päästä, minulla on vähän ...bisneksiä ennen sitä.

Joolavin jo vähän ryppyyntyneille kasvoille nousi virnistys kun hän sulki hologrammin.

— Kova flaksi everstillä, puhelun vastaanottanut luutnantti hörähti.

— Etevä tyttö tuo Gina, Joolav myhäili. — Hänen kaltaisiaan agentteja meillä pitäisi olla enemmänkin.

Hymy nousi useammankin komentohuoneessa olijan kasvoille. Tuokion pohdittuaan eversti jatkoi:

— Annatko kersantti Barzakin linjalle?

— Oletko aivan varma, eversti?

— Yhdistä nyt vain.

— Kyllä, eversti. Tuota pikaa!

Pienen odottelun jälkeen raskastekoisen zabrak-kersantin hologrammikuva ilmestyi everstin hololaitteeseen, ilmeisesti hän oli teroittamassa pelättyä värinäkirvestään ja ilmeestä päätellen hän oli erittäin tyytymätön puuhansa keskeyttämisestä. Hänen lihaksikas ruhonsa oli yltä päältä keltamustan iridonialaisen sotilastatuoinnin peitossa ja hänen kylkiluun pituiset sarvensa oli värjätty verenpunaisiksi. Zabraksotilas näytti jopa paljon kokeneen Joolavin mielestä pelottavalta: hänen kaltaisensa vanhahko ihmisressukka joutuisi moisen lihamyllyn käsittelyssä useaksi kappaleeksi alta aikayksikön. Normaalisti Joolav ei halunnut olla zabrakien, etenkään Barzakin, kanssa missään tekemisissä, mutta korstossa oli yksi hyvä puoli: hän toteutti kummallisimmatkin käskyt mukisematta. Eversti aloitti:

— Kersantti Barzak, haluan miehesi taisteluvalmiuteen ja tykkitorneihin kello 2025 tasan. Kello 2030 ja 2035 välisenä aikana haluan, että eliminoitte joka ikisen, joka yrittää lähteä tukikohdasta mitä reittiä tahansa. Sitä ennen menette paikalliseen avaruussatamaan, etsitte Serenity-nimisen rahtialuksen ja tapatte sen pilotin. Saitko kaiken?

Jos zabrak-kersantin ilme oli ollut epämiellyttävä aiemmin, nyt kun hän sai kuulla lähestyvästä taistelutilanteesta, ilmeestä tuli suoraan sanottuna hirveä. Kylmät väreet kulkivat Joolavin selkänahassa.

— Kyllä, eversti, Barzak mörähti epäluonnollisen matalalla äänellään eläimellinen virnistys kasvoillaan.

Joolav hankkiutui kersantti Barzakin kammottavasta kuvajaisesta eroon välittömästi painaen punaista nappia holopöydässään. Hän pystyi heti hengittämään hieman vapaammin.

— Olkoon Voima heidän kanssaan, jotka joutuvat Barzakin kanssa nenäkkäin, Joolav henkäisi.


♦ ♦ ♦


Ronar kulki kädet maastohousujensa taskuissa aavikkotien piennarta kohti Pääkaupunkia. Tuuli puhalsi navakasti ja pöllytti hiekkaa hänen silmiinsä. Hiekkaa jatkui silmänkantamattomiin, mikä ei ollut mikään ihme, sillä alueella riehui voimakas hiekkamyrsky. Iridonia oli raaka planeetta, hän ei tulisi kaipaamaan sitä päästessään viimeinkin pois.

Oli tietysti yksi zabrak, joka oli saanut hänet epäröimään lähtöä. Yevra.

He olivat tavanneet jo alakoulussa seitsemän vuotta sitten, kun Yevran perhe oli muuttanut Pääkaupunkiin jostain Voiman jättämästä Iridonian kolkasta. He ystävystyivät keskikoulussa ja asteittain ystävyys muuttui joksikin syvemmäksi. Kun Ronarin vanhemmat kuolivat, Yevra oli ainoa perhe joka hänellä oli enää jäljellä. Tytön perhe tarjosi hänelle huoneen kattonsa alta pientä vuokraa vastaan ja lopulta vanhempien muutettua syvemmälle keskustaan työn perässä Ronar ja Yevra saivat asunnon omakseen. Kuitenkin Ronarin lähdettyä armeijaan tapaamiset jäivät lähinnä lomavierailuiksi, ja nyt suhde katkeaisi kun Ronar jättäisi planeetan, mahdollisesti ikiajoiksi. Hän oli päättänyt järjestää tytölle sellaisen jäähyväislahjan mitä tämä ei ikinä unohtaisi.

Tuulen paiskomat hiekanjyvät ja pikkukivet raastoivat Ronarin kasvoja. Ihminen olisi ollut moisessa hiekkakivien ristitulessa helisemässä, mutta zabrakin paksu iho suojasi Ronaria tehokkaasti. Myrsky muistutti häntä menneestä taistelusta Fresialla, ja hän muisti, kuinka avoimista tykkialuksen ovista puuskuttava tuuli oli mätkinyt Ronarin kasvoille vesipisaroita aivan samalla tavalla kuin nyt hiekanjyviä. Mielessään Ronar palasi takaisin Fresialle, tykkialukseensa vasemman puolen konekivääriampujaksi. Alus laskeutui hiljalleen lasersäteiden ja lämpöräjähteiden jysäysten keskelle ja Ronar tykitti vihollisia nappi pohjassa jatkuvalla syötöllä. Adrenaliini purskahti jälleen hänen suoniinsa ja hän hädin tuskin onnistui hillitsemään halunsa huutaa taisteluhuutonsa keskellä katua.

TOOOOOOOT!! kuului yhtäkkiä Ronarin takaa ravistellen hänet jälleen tosimaailmaan. Hän vilkaisi taakseen tajuten harhautuneensa keskelle tietä, ja näki valtavan kuormakiiturin tulevan suoraan kohti. Hän kiiruhti nopeasti tien reunaan ja heilautti kättään anteeksipyynnöksi kiiturin kuljettajalle, joka selvästikin näytti tyytymättömältä Ronarin toimintaan.

Ronar pääsi Pääkaupunkiin suuremmitta kommelluksitta ja etsiytyi tutulle kadulle jonka kyltissä luki: "Fertzraszvgnar", eli "Avaruusmatkaajankatu". Hän löysi Yevran ruskeanharmaan tornitalon nopeasti, tassutteli sisään rappukäytävään ja astui sisälle vanhanaikaiseen turbohissiin. Tytön asunto oli vain kolmannessa kerroksessa, joten turbohississäseisoskeluaika jäi onneksi lyhyeksi. Hän hipelöi hermostuneena taskussaan ollutta sytytintä astellessaan tornitalon käytäviä ja etsiessään oikeaa ovea. Lopulta hän törmäsi ruskeaan imitaatiopuusta tehtyyn oveen, jossa luki "Y. JALUS". Hän kohensi vielä vähän ulkoasuaan, ravisteli suurimmat hiekat vaatteistaan ja kengistään ja painoi äänimerkkiä. Sisältä kuului äänekäs "TÖÖÖÖT".

Ronar odotteli kymmenisen sekuntia ja oli juuri painamassa nappia uudelleen kun ovi avautui sisäänpäin ja Yevran kasvot ilmestyivät ovenrakoon.

— Ronar... Yevra henkäisi selvästi yllättyneenä.

— Yevra, Ronar vastasi hyväntuulisesti.

— Käy ihmeessä peremmälle, tuskin sinä tänne asti tulit vain seisoaksesi käytävässä.

Ronar astui peremmälle Yevran asuntoon ja heitti keltaisella maastokuviolla sutatun kenttätakkinsa naulakkoon. Hänen muutettua pois pikkuinen asunto oli muuttunut aivan Yevran näköiseksi: Ronarin tummansiniset ja -vihreät sävyt olivat korvautuneet violetilla ja vaaleilla väreillä. Suuremman osan Ronarin huomiosta vei sisustuksen sijasta kuitenkin Yevra itse. Hän oli erikoinen tyttö, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Zabrakille epätyypillisesti hänen hiuksensa olivat luonnostaan äärimmäisen tummanruskeat, lähes mustat, ja sarvet olivat pidemmät kuin zabrak-naisilla yleensä. Hän oli miettinyt vakavissaan tukkansa värjäämistä normaalimman väriseksi, vaikka tiilenpunaiseksi, ja sarvien typistämistäkin hän oli harkinnut, mutta Ronar oli saanut hänet puhuttua ympäri: Ronarin mielestä hän oli kauneimmillaan juuri sellaisena mitä hän oli.

Kaikista erikoisinta Yevrassa oli kuitenkin hänen sisäinen maailmansa. Tyttö oli aktiivisesti mukana erilaisissa Ronarin huuhaana pitämissä jutuissa ja välillä Ronar saattoi yllättää hänet aivan transsinkaltaisesta tilasta huoneestaan mietiskelemästä. Hän oli myös toistuvasti onnistunut arvaamaan Ronarin ajatuksia. Ronar epäili tytön olevan jollain asteella Voimalle herkkä. Hän ei ollut varma, oliko se vaarallista, mutta hän ei uskaltanut yrittää rohkaista Yevraa tutkimuksiin, sillä oli yleisessä tiedossa, että Imperiumi vihasi Voimaa ja kaikkea siihen liittyvää.

Ronar istahti oleskeluhuoneen sohvalle Yevran viereen. HoloNet-vastaanotin oli nurkassa, yksi seinä oli parvekkeelle johtava avattava seinä, mutta muuten huone olikin täynnä kirjahyllyjä, joissa oli lukemattomia tietokortteja ja joitain ihan aitoja vanhanaikaisia, paperisia kirjoja. Ronar ihmetteli ties kuinka monennetta kertaa, oliko Yevra koskaan saanut kahlattua kaikkia omistamiaan tekstejä läpi.

— Mikä sinut tänne tänään tuo, luulin lähdön olevan vasta viiden päivän päästä, Yevra aloitti.

— Zangr tahtoi edistää suunnitelmaa, ja lähdemme jo tänään. Tämä tulee siis olemaan viimeinen päivämme yhdessä, joten olenkin valmistellut sinulle yllätyksen.

— Millaisen yllätyksen? Yevra innostui.

Ronarin täytyi keskittyä tarkasti ollakseen paljastamatta yksityiskohtia, sillä tyttö osasi lukea ajatuksia ilmeen tai mielentilan perusteella uskomattoman hyvin. Ronar keskittyi taskussaan olleeseen sytyttimeen ja sanoi:

— Tulet taatusti pitämään siitä. Lähdetään kävelylle niin näytän. Toivottavasti sinulla on pari tuntia aikaa.

— Totta kai on.

— Kannattaa pistää päälle jotain raskaampaa, siellä on taas hiekkamyrsky.

Yevra kiskaisi ylleen Ronarin joskus ostaman pitkän takin ja päähänsä hän asetti suojalasit. Ronar ei koskaan ollut ostanut omia hiekkasuojalaseja, vaikka moni hänen ystävistään oli niitä suositellutkin. Sen sijaan Ronar kiskaisi päähänsä kenttälakin ja veti lipan niin silmille kuin sai.

Ulkona raivoava hiekkamyrsky oli jo menettänyt suurimman voimansa ja näkyvyys oli parantunut huomattavasti. Aina parempi Ronarin lupaaman yllätyksen toteuttamiseksi. He lähtivät kävelemään Avaruusmatkaajankatua eteenpäin jutellen planeetan iskupallosarjan tilanteesta ja iridonialaisesta klassikkoelokuvasta "Taivas", joka lähetettäisi jälleen juhlauusintana teattereissa ympäri Iridoniaa. Kumpikaan ei halunnut mainita siitä seikasta, että tapaaminen saattoi olla heidän viimeisensä koskaan.

— Mihin sinä minua oikein viet? Yevra yhtäkkiä kysyi kyllästyttyään iskupallotilastoihin.

— Yhteen paikkaan vain. Tulet pitämään siitä.

Ronar tunsi muutamaan otteeseen, kun Yevra yritti uteliaisuuden puuskassaan ronkkia tietoja hänen mielestään. Tällöin hän aina keskittyi tarkasti taskussa olleeseen sytyttimeensä, jottei vuotaisi Yevralle tietoja: edes kerran hän halusi yllättää tyttöystävänsä oikeasti.

Kun Avaruusmatkaajankatu hiljalleen lähestyi loppuaan, Yevran ilme alkoi muuttua, ensin iloisesta epätietoiseksi, sitten epävarmaksi, sitten epäuskoiseksi. Ronar kuitenkin talutti häntä päättäväisesti kohti kadun päätä.

— Ronar…

— Mitä?

— E-eihän täällä kadun päässä ole mi-mitään muuta kuin… Yevra änkytti.

Samassa tytön ilme muuttui aidon ällistyneeksi ja Ronar tunsi Yevran iloitsevan enemmän kuin koskaan elämässään.

— Et ole tosissasi, tyttö puuskutti töpinöissään. — Et voi olla tosissasi

— Aivan oikein. Ei täällä olekaan muuta kuin Trezderin avaruussatama, Ronar hymyili. — Voin sanoa, ettei siinä vielä kaikki. Tule peremmälle!

Ronar talutti innosta puhkuvan Yevran avaruussataman lähtökentälle ja luki aseman seinässä ollutta lähtevien aluksien taulukkoa tarkasti.

— Tuolla, Ronar kääntyi jälleen eikä Yevra meinannut pysyä nahoissaan, kun he alkoivat lähestyä valkoista ja virtaviivaista Delta-luokan sukkulaa. Aluksen moottorit olivat valmiiksi lämpimiä aivan kuin Ronar oli pyytänyt ja voimakkaiden ydinmoottorien surina kuului kymmenien metrien päähän. Ronar tavasi sen kyljestä peruskielellä kirjoitetun nimen: Platinum Star.

Yevra oli haltioissaan kun Ronar kertoi vuokranneensa avaruuslentokoneen varusteineen kolmen tunnin kiertoratalentoa varten.

— Sinä kerroit aina haluavasi käydä avaruudessa, nähdä tähdet ja maailmankaikkeuden omin silmin, Ronar sanoi hymyillen. — Ajattelin lähtiäislahjaksi antaa sinulle sen mahdollisuuden.

— Voi kiitos kiitos kiitos, Yevra innostui ja syöksyi Ronarin syliin. Ronar rutisti tyttöä lempeästi.

— Halata voimme myöhemminkin, meillä on melko tiukka aikataulu joten suosittelen käymään peremmälle ja vetämään haalaria ylle.

Aluksen vuokrannut yhtiö oli laskuttanut Ronarilta pienen omaisuuden, mutta Yevran takia hän olisi ollut valmis uhraamaan vielä enemmänkin. Raha ja omistaminen ei Ronarille ollut koskaan merkinnyt juuri mitään ja hän oli aina valmis antamaan krediittejä erinäisiin hyväntekeväisyystarkoituksiin. Säästöilleen hän ei voinut kuvitellakaan parempaa käyttötarkoitusta kuin yhteinen avaruusmatka Yevran kanssa.

Ronar astui peremmälle alukseen Yevran perässä. Pienen matkustajaosan penkiltä Ronar löysi alusvuokraamon setien lupaamat lentohaalarit kypärineen ja hän ojensi toisen niistä Yevralle, joka puhkui edelleen innostusta. Ronar veti oven kiinni perässään ja seurasi Yevraa kaksipaikkaiseen ohjaamoon.

— Sinun ei tarvitse koskea mihinkään, voit vain nauttia matkasta, Ronar sanoi istuessaan pilotin paikalle. — Kypärä vain päähän niin voimme lähteä.

Kaksikko asetti hullunkurisen näköiset lentokypärät päähänsä ja Ronar otti yhteyttä lennonjohtoon.

Delta-luokan sukkula Platinum Starin kapteeni Ronar Brzen pyytää lähtölupaa kiitoradalle kaksi. Kuuntelen.

Platinum Star, lähtölupa myönnetty. Turvallista matkaa. Loppu, kuului vastaus tuota pikaa.

Ronar rullasi tottuneesti avaruuslentokoneensa kiitoradan päähän ja aloitti lähtövalmistelut. Ydinmoottorien lämmitys päälle, ulkoinen ilmanotto pois päältä, elossapitojärjestelmä päälle... Ronarin sormet juoksentelivat kojepöydän nappuloilla tottuneesti. Hänellä oli takanaan kymmeniä lentotunteja, ja vaikka matka olikin hänen ensimmäisensä kyseisellä alustyypillä, hän tunsi hallitsevansa sukkulan kuin minkä tahansa muun lentohärvelin.

— Okei, alamme olemaan valmiita, Ronar sanoi radiolla. — Tässä puhuu kapteeni Brzen, kiinnittäkää turvavyönne ja pitäkää ne kiinni ja painepuvut yllänne niin kauan kuin turvavyön merkkivalo palaa. Hätätilanteessa pelastautumisohjeet löytyvät...

Ronar kuuli Yevran kikatuksen yhteyslaitteessaan ja tyttö vilkaisi Ronaria huvittuneena.

— Hyvä on, jos ei kapteenimainen ote kelpaa... Ronar sanoi mukamas loukkaantuneena ja avasi moottorien kaasuhanat. Hiljalleen hän antoi moottoreille enemmän polttoainetta ja lopulta käänsi kaasukahvan pohjaan. Koko ohjaamo alkoi täristä voimakkaasti kun alus aloitti lähtökiihdytyksensä.

— Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, Ronar laski, ja nollan kohdalla hän väänsi ohjaustapista voimakkaasti ylöspäin. Yevra huudahti ääneen kun sukkulan nokka kohosi ilmaan ja takapyörät irtautuivat kiitoradasta.

Ronar selviytyi noususta suuremmitta kommelluksitta. Välillä hän innostui tapansa mukaisesti pelleilemään: hän teki pyörähdyksiä ja muuta yksinkertaista ilma-akrobatiaa pyörittäen Yevran, sekä myös itsensä, pään pyörälle. Taivas tummeni hiljalleen mustaksi ja Iridonian pinta alkoi kaareutua heidän allaan. Lopulta Ronar sammutti moottorit ja tietokone ilmoitti heidän olevan turvallisella ja vakaalla ympyräradalla Iridonian yllä yli 600 kilometrin korkeudessa.

— Hyvät matkustajat, turvavyön merkkivalo on nyt sammunut. Voitte irrottaa turvavyönne ja lentokypäränne ja ...vaikka ihailla maisemia, Ronar sanoi lentokapteeniäänellään huvittaen Yevraa suuresti. — Ohjaamon takaosassa oleva wc on tarvittaessa käytössänne ja lentoemonne Brzen tulee jakamaan virvokkeita pikapuolin.

— Lopeta nyt jo, Yevra sanoi hymyillen riisuen samalla kypäräänsä. Se jäi leijumaan hänen eteensä, mikä sai tytön ensin hämilleen ennen kuin hän muisti, mistä oli kyse.

Ronar irrotti turvavyönsä ja leijui tytön luokse apupilotin paikalle.

— Mitäs tykkäät? Ronar kysyi.

— Niin kaunista... Yevra huokaisi. — Iridonian pallonmuotoisuus näkyy aivan selvästi, ja pinnanmuodot... aivan kuin elokuvista. Ja tähdet... niitä on niin paljon. Monilla niistä on planeettoja aivan kuin omamme, joilla on omat asukkaansa ja ongelmansa. Ja lukemattomia vielä tutkimattomia paikkoja... Tämän näyn vierellä Iridonian planeetan pikku ongelmat tuntuvat aivan mitättömiltä.

— Odotas hetki, Ronar sanoi ja palasi lentotietokoneen ääreen.

Ronar näppäili hetken tietokoneella, ja yhtäkkiä ikkunaan kiinnitetty tietokoneen näyttö merkkasi suuren osan tähdistä punaisella värillä.

— Näitä tähtiä kiertävillä planeetoilla Imperiumi rikkoo asukkaidensa oikeuksia törkeästi, Ronar sanoi murheellisena. — Tämän takia minun täytyy lähteä. Ymmärräthän?

Ronar käänsi alusta sen verran, että Iridonian oma aurinko ilmestyi näkyviin. Sekin oli värjätty punaisella. Yevra katseli näkyä hetken ajan.

— Ymmärrän, hän huokaisi.

Ronar poisti punaiset pisteet napinpainalluksella ja tähtitaivas pääsi paistamaan jälleen koko loistossaan Platinum Starin ohjaamoon.

— Kiitos Ronar, Yevra sanoi haikeana. — Kiitos tästä matkasta. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan pääseväni kokemaan mitään tällaista.

Ronar leijui jälleen Yevran viereen katselemaan tähtitaivasta. Hän kietoi kätensä tytön ympärille ja tyttö vastasi syleilyyn rutistamalla Ronaria voimakkaasti. Pala nousi Ronarin kurkkuun ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Saattoi olla, ettei hän näkisi Yevraa enää koskaan. Hiljalleen heidän kasvonsa lähenivät toisiaan ja heidän huulensa koskettivat. Ronar antautui Yevran voimakkaalle tunteelle, joka tuntui puhaltavan hänen lävitseen vielä voimakkaammin kuin mikään hänen kokemansa hiekkamyrsky.

— Tulethan takaisin? Yevra kysyi varovasti.

— Lupaan sen, Ronar vastasi.


♦ ♦ ♦


Salakuljettaja Grahssk hääräsi rahtialus Serenityn rahtiruumassa järjestämässä uusinta lastia paikoilleen ja lipoi kielellään matelijamaisia kasvojaan hyväntuulisena: jos hänen kasvonpiirteensä olisivat sallineet viheltelyn, olisi hän tehnyt juuri sitä. Nuori trandoshani hyppelehti rahtilaatikolta toiselle tarkastaen niiden sisältöä yksitellen ja hyräili korisevalla äänellään kotiplaneettansa renkutuksia. Maustelähetykset olivat hänen erikoisalaansa, ja nyt hänellä oli edessään erään alderaanilaisen ylimyksen tilaama lasti glitterylliä. Rahti oli juuri tullut Rylothilta ja ruman näköinen välittäjä oli antanut sen hänen huostaansa. Iridonialla ollessaan hän oli myös tavannut vanhan ystävänsä Rgino Zangrin, joka oli pyytänyt häneltä palvelusta. Tästä viikosta tuli hänelle erittäin tuottoisa.

Grahssk oli tottunut salakuljettamaan myös ihmisiä, eli muutama wannabe-kapinallinen ei tulisi olemaan ongelma. Hän päätti hyväksyä Zangrin tarjouksen: hänen aikataulunsa ei siitä paljon kärsisi. Hän tarjoutui myös järjestämään tapaamisen Alderaanilla tuntemansa kapinallisten yhteyshenkilön kanssa matkan hintaan.

Saatuaan rahtikontit tarkastettua hän laittoi lihasmassansa töihin ja kantoi rahtikontit erinäisiin salakuljetuslokeroihin, joita hänen aluksestaan löytyi monia: vanhaa happisäiliötä, moottorikammiota ja monia muita lattiaan kätkettyjä luukkuja löytyi kymmeniä. Lopulta saatuaan rahdin järjestettyä hän rapsutti suomuista päänahkaansa valtavilla kynsillään pohtiessaan, mitä tällä kertaa keksisi nisäkkäiden salakuljettamiseksi. Lopulta hän päätyi samaan keinoon joka oli onnistunut useasti aiemminkin: hän naamioisi matkustajat maksaviksi turisteiksi, jotka olivat kysyneet häneltä kyytiä. Hän lähti etsimään nisäkkäille sopivia siviilivaatteita hyttinsä vaatekaapista.

Hän ei ehtinyt käytäväänkään asti, kun hän kuuli ilmalukolta voimakasta takomista.

— Kukassssssiella? Grahssk kysyi.

— Zangr tässä, rahiseva ääni kuului yhteyslaitteesta kaikuen koko ruumaan.

Zangrin ääni kuulosti Grahsskista jotenkin kummalliselta. Vaikka hänen yhteyslaitteensa olikin vanha ja huonolaatuinen, hän olisi voinut vaikka vannoa, että ääni oli matalampi kuin tavallisesti. Hän kiiruhti ulkokameransa ohjainlaitteiden luokse ja siirsi silmämunamaisen kameran osoittamaan rahtiluukulle, josta tulija oli pyrkimässä sisään.

— Sssaisssssinkoparsssssstaakuviin? Grahssk kysyi.

Kuva oli rakeinen ja säröilevä, mutta hän kykeni kuitenkin erottamaan zabrakin pään muodot kamerasta.

— Odotatkohetkenetsssssinovenavaajan, Grahssk sanoi ja löysi kontrollipaneelin pian.

Hän painoi suurta punaista nappulaa, jossa luki "SRZZI", eli "AVAA". Rahtiluukku alkoi hitaasti ja natisten avautua.

— Mikassssssinuttahanaikaantannetuo? Grahssk huusi oven avausmekanismin pitämän mekkalan yli. — Eikosssssssssuunnitelmasssssaollutlahtovassssstaillalla?

Samassa Grahssk näki elämänsä hirveimmän näyn. Hän näki valtavan zabrak-hahmon loikkaavan avautuvan lastausluukun päälle ja liukuvan sitä pitkin alas ruumaan Grahsskin eteen. Grahssk tiesi heti, ettei tämä ollut Zangr: hänen ystävänsä ei olisi koskaan tatuoinut koko kehoaan sillä tavalla, eikä varsinkaan omistanut samanlaista valtavaa kaksiteräistä värinäkirvestä, jollainen tunkeutujalla oli kädessään. Keltaiset silmät kiiluivat vihamielisesti: Grahssk tajusi, ettei tunkeutujalla ollut mitään vaikeuksia nähdä hämärässä ruumassa.

— Suunnitelmaan tuli muutos, zabrak-soturi vastasi luonnottoman matalalla äänellä.

Tunkeutuja paljasti teroitetut hampaansa, jotka muistuttivat enemmän Grahsskin omaa matelijamaista hammaskalustoa kuin salakuljettajan tuntemien zabrakien nisäkäshampaita. Hän heilautti valtavan värinäkirveensä selkänsä taakse iskuasentoon, ja väri katosi Grahsskin liskomaisilta kasvoilta.

— Hyvaonhyvaontunnussssssstankaiken, Grahssk uikutti kauhuissaan. — Ssssssaaatmaussssstelassssstinijazzzzzzabrakitalatap...

Grahssk ei ehtinyt edes päästä lauseensa loppuun kun hän huomasi valtavan kirveen terän heilahtavan häntä kohti. Hän yritti väistää iskua, mutta oli liian hidas. Kirves osui, hetken ajan hän tunsi viiltävän kivun kyljessään ja hänen naamansa ehti venyä epätrandoshanimaiseen irvistykseen. Sen jälkeen hän ei tuntenut enää mitään, vaan hiljalleen hänen tajuntansa sammui ja silmät sumenivat. Nuoren salakuljettajan eloton ruumis rötkähti mahalleen rahtialus Serenityn ruuman lattialle.

Kersantti Barzak kiskaisi kirveensä irti veltosta trandoshanin ruumiista roiskuttaen verta lattialle litratolkulla. Hän katseli värinäkirveensä veristä terää suu virneessä. Hän tiesi, ettei verenvuodatus loppunut vielä tähän.


♦ ♦ ♦


Ronar astui takaisin upseerikoulun pihaan ja näytti vartiossa olleelle sotilaalle lomakorttiaan. Tämä leimasi sen jollain piippaavalla laitteella ja antoi takaisin Ronarille. Ronar saapasteli tottuneesti tukikohdan pihalle ja tupakkapaikalle, jossa hänen ystävänsä odottivat jo.

— Kello on 2025, olin juuri ottamassa yhteyttä, Gina sanoi.

— No, nyt olen tässä, Ronar sanoi. - Kaikki paikalla?

— Paitsi Geb, Tryko sanoi.

Vaivautunut hiljaisuus laskeutui pikkuisen joukon keskuuteen. Sanattomasta sopimuksesta he pitivät lyhyen hiljaisen hetken kuolleen ystävänsä muistolle. Lopulta Zangr rikkoi hiljaisuuden sanoen:

— Kaikki, kaivakaa lomakorttinne esille. Määräaikamme on koittanut, lähdemme saman tien. Pitäkää pistoolit nopeasti saatavilla: olen saanut tietooni, että Imperiumi olisi suunnitelmistamme perillä ja saatamme kohdata vaikeuksia.

Kaikkien ilmeet muuttuivat yhtäkkiä yllättyneiksi.

— Miten Imperiumi on voinut päästä selville? Gina kysyi hämmästyneenä. — Me peitimme jälkemme niin hyvin.

— En tiedä, mutta minulla on sellainen tunne, Zangr sanoi. — Joka tapauksessa, noudattakaa varovaisuutta. Yrittäkää näyttää mahdollisimman rennoilta.

Ryhmä lähti hiljalleen kohti porttia, jossa valvova sotilas oli ilmeisesti vaihtunut. Kaikki leimauttivat vuorotellen lomakorttinsa isokokoisella zabrak-vartijalla. Ronar näki, kuinka Gina vaihtoi merkitsevän silmäyksen vartijan kanssa: ilmeisesti tämä oli jälleen yksi naisen lukuisista "asiakkaista". Ronaria ällötti. Vaikka upseerioppilaan palkka ei kovin kummoinen ollutkaan, voisi silti edes miettiä jotain muuta sivutyötä.

Ronar sai lomakorttinsa pian takaisin, minkä jälkeen ryhmä lähti löntystelemään hiljalleen kohti kaupunkia vartiotornien ympäröimän etupihan halki. Oli jo myöhäinen ilta ja Iridonian keskusaurinko oli jo laskenut lähelle horisontin rajaa. Punertava, vanha tähti loi valoaan Iridonian laajoille aavikoille ja paistoi juuri Ronarin silmiin sillä tavalla, että Ronarin täytyi vetää kenttälakkiaan syvemmin silmille ollakseen häikäistymättä.

Yhtäkkiä Ronar kuuli takaansa naksauksen, minkä jälkeen valtava räjähdys raastoi hänen tärykalvojaan. Räjähdekoulutuksen saaneen Ronarin korva tiesi, mistä oli kyse: Kauko-ohjattu jalkaväkimiina LMR, Mk.2. Valtava paineaalto paiskasi Ronarin naamalleen hiekkaan ja hänen korvissaan alkoi soida. Hän kykeni kuitenkin vinkunan läpi kuulemaan ennen turvalliseksi kokemansa äänen: keisarillisen E-Web -pikalasertykin papatuksen. Neljästä eri suunnasta.

— Ylös! Juoskaa! Zangr huusi ryhmälle.

Ronar raahautui ylös ja loi silmäyksen ympärilleen. Tryko oli räjähtänyt palasiksi jalkaväkimiinan voimasta, ja hänen verisiä jäseniään rötkötti pitkin tietä. Kaikki neljä etupihaa vartioinutta vartiotornia oli avannut tulen E-Webeillä kohti karkaavia sotilaita. Kauhu hiipi Ronarin selkäpiihin.

Ronar oli juossut ennenkin, mutta nyt, neljän raskaan pikalasertykin ammusten viistäessä hänen sarviaan, tilanne oli aivan toinen. Hän juoksi, nopeammin kuin oli koskaan juossut.

— UAAAAAAAAA!!! Apuaahh!! Auttakaaaaaaaah… kuului tuskainen huuto hänen takaansa.

Ronar katsoi taakseen ja näki Wrewyrin jäävän kantamaan haavoittunutta toveriaan. Hän ehti kantaa tätä vain viisi metriä kun E-Webin lasertuli nielaisi kummankin sotilaan sisäänsä. E-Webit jatkoivat ampumistaan, vaikka sotilaat olivat jo kuolleet, ja pian pöly peitti karkulaiset pikalasertykkien tulituksen yhä moukaroidessa heidän ruumiitaan.

— Juokse, Ronar, Zangr huusi. — Avaruusmatkaajankatu, Trezderin avaruussatama. Arrow-luokan iso rahtialus Serenity. Grahssk-niminen trandoshan-pilotti. Saitko?

— Joo, Ronar huusi pikalasertykkien papatuksen yli.

— Missä Gina on? Zangr kysyi huutaen.

— En tiedä.

— Suojaan sinua! Zangr huusi.

Zangr etsiytyi suojaan katuojassa olleen kiven taakse, mistä hän alkoi ampua vartiotorneja kohti pistoolillaan. Yksi E-Web vaimeni. Loppujen konekiväärien tuli kuitenkin keskittyi kiveen, jonka takana Zangr piileksi.

— Juokse! Älä katso taaksesi! Zangr karjui tulituksen yli.

Ronar näki, kuinka seuraavassa hetkessä E-Webien valtava tulivoima jauhoi Zangrin suojana olleen kiven ja sen takana olleen Zangrin atomeiksi.

Pakokauhuun joutuminen on varmin tapa menettää henkensä taistelussa, oli eräs Ronarin sotilastovereista aikanaan sanonut. Kuitenkin neuvosta huolimatta Ronar joutui pakokauhun valtaan. Hän juoksi ja juoksi tietä pitkin ampuen taakseen pistoolillaan sokkona, vaihtoi lipasta, ampui jälleen. Toinenkin E-Web vaimeni. Hetken kuluttua Ronarin jo lopetettua ampumisen loputkin E-Webit hiljenivät.

— Perään, Ronar kuuli epäluonnollisen matalan zabrak-äänen mörisevän. — Tappakaa hänet!

Ronar sai sen verran etumatkaa, että hän ehti kaupunkiin asti ennen kuin hänen takaansa tulleet sotilaat saavuttivat hänet. Hän juoksi kujalta toiselle yrittäen karistaa takaa-ajajansa ja päästäkseen Zangrin mainitsemalle avaruussatamalle. Välillä vaihdettiin muutama laukaus ennen kuin Ronar ehti uuden kulman taakse. Hänen molemmat sydämensä pamppailivat aivan epäjärjestyksessä: hänen olisi pakko päästä johonkin suojaan lepäämään, sillä sydämien epätasaisesti pumppaama veri alkoi jo rasittaa häntä enemmän kuin lihaksiin kertynyt maitohappo. Hän löysi itsensä jälleen Avaruusmatkaajankadulta ja sukelsi erääseen kadun varrella olleeseen suureen roskasäiliöön piiloon.

Ronar huohotti äänekkäästi ja yritti saada itsensä tasaantumaan. Hänen onnekseen suurin osa roskista oli säkeissä: vaikka haju olikin hirveä, hän ei silti likaantunut pahemmin. Hän työnsi jälleen uutta energialipasta pistooliinsa ja hänen huolekseen lipaspussin pohja alkoi jo tulla vastaan: kuusi täyttä energialipasta oli enää jäljellä. Hänen olisi päästävä nopeasti avaruussatamaan, mikäli haluaisi pysyä hengissä. Hän nosti kantta hieman nähdäkseen ympäristöään ja päästäkseen jälleen kartalle.

Ronar hätkähti nähdessään häntä jahdanneet kaksi zabrak-soturia aivan piilopaikkansa vieressä. Hän oli Avaruusmatkaajankadun alkupäässä ja näki lähistöllä myös Yevran talon, johon hän oli juuri tunti sitten tyttöystävänsä saattanut. Hän kuuli zabrakien keskustelevan:

— Olisimme kuulleet hänen pakenevan, mikäli hän niin olisi tehnyt, ensimmäinen ääni sanoi. — Hänen on pakko olla piilossa tässä lähistöllä.

— Onko hän nyt niin tärkeä, eikö me voitaisi vain mennä tuonne baariin? Olemme töissä jo yliaikaa, toinen vastasi.

— Tiedät, miten kersantti suhtautuisi sellaiseen. Tapetaan nyt vain se poika, ei hankkiuduta turhiin hankaluuksiin.

— Hetkinen, eikö Gina kertonut sen tyttöystävän asuvan tässä lähistöllä. Yevra Jalus?

Ronar hätkähti kuullessaan Yevrasta puhuttavan. Gina kertonut... kriff se paskiainen... Ronar ajatteli raivoissaan. Kaikista vähiten hän olisi osannut epäillä petturiksi Ginaa.

— Totta. Voimme savustaa hänet tytön avulla esiin!

— Voimme käydä hieman ...käsittelemässä häntä.

Äänet vaimenivat niin, ettei hän erottanut enää sanoja. Hän raotti jälleen roskakatoksensa kantta ja näki sotilaiden poistuvan. Suoraan kohti Yevran taloa. Ronar odotti, että he olivat poistuneet ovesta sisään, minkä jälkeen hän ryömi ulos.

Ronar tiesi johtavansa sekä Yevran että itsensä ongelmiin, mikäli hän rynnäköisi taloon sisälle, mutta hän ei voinut jättää Yevraa zabrak-sotilaiden kynsiin. Hän kaivoi pistoolinsa vyöltään ja lähti hiipimään kohti taloa. Automaattiovet aukenivat rauhallisesti suristen hänen lähestyessä ovea, ja hän livahti sisälle. Hän katsoi turbohissiä, joka oli jo matkalla kolmanteen kerrokseen. - Kriff... Ronar ähkäisi ja tilasi turbohissin. Sekunnit tuntuivat pitkiltä kun turbohissiä ei kuulunut, ja hän kuuli jo sotilaiden mekkaloivan kolmoskerroksessa. Ronar tajusi, että he olivat hätäpysäyttäneet hissin ja poistuneet hätäluukusta. Hän kirosi ääneen ja ryntäsi kierreportaille.

Ronar juoksi kolmanteen kerrokseen pysähtymättä. Tultuaan kolmannen kerroksen kohdalle hän laskeutui kyykkyasentoon ja tähtäsi Yevran käytävään. Hänen kumpikin sydämensä jätti ainakin pari lyöntiä väliin, kun hän näki tilanteen. Toinen zabrak-sotilaista seisoi Yevran oven edessä ja tähtäsi Ronaria kiväärillään.

— Laske aseesi, sotilas sanoi. - Meillä on panokaverisi, emmekä me epäröi tappaa häntä, ellet tee niin kuin sanotaan. Laske aseesi, niin säästämme hänen henkensä.

— Näpit irti minusta, kuului Yevran ähkintä huoneen sisältä.

Ronar suojautui välittömästi portaiden taakse. Hän pakotti itsensä miettimään vaihtoehtoja.

— Perhanan ämmä, pysy paikoillasi, huoneessa ollut sotilas huusi.

Ronar kuuli Yevran asunnosta selvästi tappelun ääniä ja rytinää. Ronaria osoittanut sotilas kääntyi katsomaan, mitä huoneessa tapahtui. Yhtäkkiä Ronar kuuli asunnosta pelästyneen huudon, eikä se kuulunut Yevralle.

— Mikä Voiman tähden sinä oikein olet? sotilaan kauhistunut ääni parkaisi huoneesta.

Sen jälkeen Ronar kuuli plasmahaulikon räiskäyksen.

Ronar tajusi tilaisuutensa tulleen. Juuri, kun Ronaria uhannut sotilas käänsi huomionsa huoneeseen, Ronar ryntäsi ylös portaista ja avasi tulen tätä kohti. Hän ampui tätä kerran, hän ampui uudelleen. Ja uudelleen. Pahasti haavoittunut zabrak-sotilas käänsi aseensa Ronaria kohti, mutta hän ei ehtinyt tähtäämään. Ronar ampui vielä kaksi kertaa, ja sotilaan ruho rysähti raskaasti lattialle. Hänen verensä valui lätäköksi hänen alleen.

Ronar kiiruhti Yevran ovelle ja tähtäsi huoneeseen pistoolillaan. Hän huomasi Yevran huohottavan lattialla kyyryssä plasmahaulikko kädessään edessään kuollut sotilas, jolla oli punainen läiskä selässään. Ronar astui huoneeseen ja näki plasmahaulikon aiheuttaman tuhon kokonaisuudessaan. Sotilaan maha oli kokonaan revennyt auki ja hänen vertaan ja sisälmyksiään lojui pitkin huonetta. Plasma-aseen ammukset olivat sulattaneet seinään reiän ja jähmettyneitä plasmarakeita löytyi seinän takaa makuuhuoneesta pitkin poikin.

Yevra ryntäsi samassa Ronarin luokse. Hän sulki pojan syleilyynsä ja he halasivat pitkän tovin.

— Mitä tapahtui? Yevra kysyi rauhoituttuaan.

— Imperiumi pääsi selville suunnitelmistamme, Ronar sanoi onnettomana. — He tappoivat muut.

Samassa Ronar huomasi ikkunoista yhtäkkiä tulvivan valoa kuin päivällä, vaikka kello oli jo pitkälle lähempänä kymmentä. Ronar juoksi ikkunalle ja hän lysähti sitä vasten kuin märkä sukka. Valo tuli valtavista valonheittimistä. Hän näki pihalla ainakin tusinan panssaroituja kiitureita ja kaksi keisarillista tankkia, joiden tykit osoittivat kohti Yevran asuntoa. Kymmeniä zabrak-sotureita ja keisarillisia iskusotilaita parveili kadulla.

— Imperiumi, hän henkäisi.

— Ronar Brzen ja Yevra Jalus, Ronar kuuli keisarillisen upseerin sanovan kovaäänisellä. — Talo on piiritetty, vastarinta on turhaa. Lähetämme iskuryhmän vangitsemaan teidät ja te tottelette heidän ohjeitaan. Mikäli ette aiheuta hankaluuksia, lupaamme säästää henkenne. Sivulliset, pysykää asunnoissanne ja lukitkaa ovet, emme halua teille harmia.

Ronar näki kuinka ryhmä iskusotilaita erkani piiritysjoukoista ja lähti marssimaan kohti kerrostalon ovea. Ronar käänsi katseensa kohti Yevraa, joka katsoi häntä silmiin. Kyynel näkyi tytön silmäkulmassa.

— Anteeksi että sotkin sinut tähän, Ronar huokaisi. — En voinut jättää sinua heidän armoilleen.

— Ei se ollut sinun vikasi, Yevra sanoi.

He katsoivat vielä hetken toisiaan, kunnes he kuulivat porraskäytävästä ryminää. Kauhu hiipi hiljalleen Ronarin selkäpiihin: he joutuisivat vielä Kesseliin tai johonkin vielä miellyttävämpään paikkaan.

— Mitä me teemme? Ronar kysyi hätääntyneenä.

— Menemme toivottamaan heidät tervetulleiksi, Yevra napautti puristaen sotilaalta viemäänsä plasmahaulikkoa rystyset valkoisina.

Ronar otti lattialta tappamansa sotilaan laserkiväärin ja he kiiruhtivat ampuma-asemiin. Yevra suojautui käytävän betoniseinän taakse pulssihaulikko ampumavalmiina. Ronar huomasi sotilaiden aiemmin jumittaman turbohissin olevan puoliksi näkyvissä hissikuilussa. Hän sukelsi sinne ja napautti tulenvalitsimesta automaattitulen päälle. Ronar vaihtoi vielä nopean silmäyksen Yevran kanssa, ja näki jännityksen ja pelon tämän ilmeessä. Ronar jakoi hänen tunteensa ja arvasi Yevran tietävän sen, vaikkei tämä lukisikaan hänen mieltään.

Samassa Ronar näki keisarillisen iskusotilaan kypärän ilmestyvän näkyviin kierreportaista.

— Kosketus, Ronar karjaisi ja avasi tulen välittömästi.

Kivääri rätisi ja paukkui Ronarin jauhaessa tarkalla sarjalla sotilaan kypärän sekalaiseksi metalli-, luu-, ja aivomössöksi. Hän kuuli, kuinka sotilaan ruumis kaatui portaita alas muiden tulijoiden huudellessa vimmaisesti ohjeita toisilleen. Ronar tykitti seuraavan sotilaan rintapanssarin aivan samannäköiseksi kuin edellisen sotilaan kypäränkin, hän kuuli Yevran pulssihaulikon räiskähtävän ja näki hirvittävän kuumien plasmarakeiden roiskahtavan iskusotilaiden päälle. Tuskanhuudot kaikuivat koko talossa kun plasma-ammukset tekivät tuhojaan keisarillisten riveissä.

Keisarillisten eteneminen pysähtyi kuin seinään. Aina kun Ronarilta loppui panokset ja hän pysähtyi lataamaan uudelleen, Yevra räiskäytti plasmahaulikollaan ja sotilaat joutuivat suojautumaan rappusiin. Silloin Ronar oli jo ehtinyt lataamaan uudelleen ja hän jatkoi tulitustaan. Lopulta sotilaita ei enää tullut.

— He vetäytyvät! Hyökkäykseen, Ronar karjui ja punnersi itsensä ylös hissistä lattiatasolle. Hän heilautti kiväärinsä porraskaiteelle, josta hän alkoi tykittää perääntyviä keisarillisia iskusotilaita. Adrenaliini kohisi hänen suonissaan, ja hän palasi mielessään jälleen Fresialle, konekiväärinsä taakse.

— ÄLÄLÄLÄLÄÄÄÄ!! Ronar karjui kun jälleen kaksi iskusotilasta kaatui portaisiin vaalea haarniska täynnä laserammuksen jälkiä.

Samassa Ronar näki porraskäytävän kattoikkunan särkyvän. Lasinsirpaleet satoivat maahan epämääräiseksi kasaksi ja valtava keltamustien sotilastatuointien peittämä zabrak-soturi rysähti sirpaleiden keskelle. Hän katsoi Ronaria ja tämän laserkivääriä pilkallisesti, kun hän nosti oman valtavan plasmahaulikkonsa ja räiskäytti Ronaria kohti.

Ronar kierähti ihmeen kaupalla turvaan hirviön ampuman plasmaraekuuron tieltä ja näki, kuinka hänen takanaan ollut betoniseinä rei'ittyi ammusten voimasta kuin se ei olisi ollut paperiarkkia paksumpi. Zabrak pumppasi uuden plasma-ammuksen piippuun ja räiskäytti uudelleen, mutta silloin Yevra syöksyi valtavan hyökkääjän selkään ja tarttui tätä kyynärvarren pituisista sarvista. Ronar kömpi pystyyn ja latasi loput lippaastaan kohti hirviötä, kun tämä kamppaili saadakseen sarvistaan roikkuvan Yevran irtoamaan. Zabrak-soturi sai useita vakavan näköisiä osumia paljaaseen vatsaansa ja jalkoihinsa. Ronarin lipas tyhjeni, mutta hänellä ei ollut aikaa ladata asettaan uudelleen, vaan hän hyökkäsi villisti huutaen järkälemäistä zabrakia vastaan ja iski tätä kiväärillä kasvoihin.

Yevran irrottamiseen keskittyneelle sotilaalle Ronarin hyökkäys tuli yllätyksenä. Soturi tähtäsi Ronaria jälleen pulssihaulikollaan, mutta Yevra ravisteli häntä sen verran voimakkaasti, että lataus meni jälleen seinille. Ronar näki tytön kiskovan hyökkääjän päätä taaksepäin kaikin voimin ja huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän karkasi zabrak-järkäleen kimppuun edestäpäin iskien tätä ohimoon kiväärinsä kahvalla.

Hetken aikaa näytti, että Ronar ja Yevra saisivat yliotteen vihollisestaan, mutta silloin Ronar sai voimakkaan potkun palleaansa. Ilma tyhjeni Ronarin keuhkoista ja hän lennähti toista metriä taaemmas. Silloin zabrak sai viimein tukevan otteen sarvissaan yhä roikkuvan Yevran käsistä ja armottomasti karjaisten tämä ponnisti voimansa äärimmilleen, kyyristyi ja paiskasi Yevran ylitseen selälleen lasinsirpalekasaan. Yevra huusi tuskasta kun terävät lasinsirpaleet repivät hänen selkänahkaansa. Ronar kampesi itseään väkisin pystyyn ja hän irvisti nähdessään Yevran tuskan. Hän näki zabrak-soturin nousevan tytön ylle, nostavan plasmahaulikkonsa ampuma-asentoon ja tähtäävän sen kohti Yevran päätä. Ronar kauhistui tajutessaan, mitä hyökkääjä aikoi ja kaivoi pistooliaan kotelosta. Hän kuitenkin rötkähti yhä iskun voimasta tokkuraisena seinää vasten, mutta pakotti tähtäyksensä pysymään paikoillaan. Hän ampui valtavaa zabrakia olkapäähän. Kuitenkin liian myöhään.

Ronarin osuma sai zabrakin horjahtamaan, mutta se ei kuitenkaan saanut tämän otetta herpaantumaan niin paljon, että tämä ei olisi ehtinyt painamaan liipaisinta ja purskauttamaan tulikuumaa plasma-ammusta kohti avutonta Yevraa.

Yevra ynähti kerran, mutta sitten hän vaikeni.

Ronar tunsi maailmansa pysähtyvän kun hän näki Yevran liikkumattoman ja verisen ruumiin makaavan hervottomana maassa. Hän ei kyennyt hyökkäämään, eikä edes puolustautumaan, hän vain toljotti silmät kauhusta pyöreinä. Hänen mielensä tuntui mustenevan: hän ei aistinut enää mitään muuta kuin Yevran ruumiin ja hänessä hiljalleen kasvavan raivon ja vihan, joka tulvi hänen mielensä jokaiseen kolkkaan. Ja zabrak-soturin, joka Yevran oli tappanut.

Ronar unohti kokonaan heikkoutensa ja antautui täysin raivolleen. Hän karkasi zabrak-soturin kimppuun ja ryntäsi tätä kohti niin voimakkaasti, että tämä rysähti porraskaidetta päin taittaen sen lähes katkeamispisteeseen. Ronar ei hellittänyt repimistään, vaan hän työnsi rimpuilevan soturin taittuneen kaiteen reunalle. Hän näki ensimmäistä kertaa tämän kasvoilla avuttoman ilmeen, samanlaisen joka Yevralla oli ollut ennen sotilaan ampumaa plasmalatausta. Raivonsa voimalla hän raastoi rimpuilevan zabrak-jättiläisen kaiteelta alas kakkoskerrokseen. Ronar kuuli tämän jysähtävän maahan ja ruumis kierähti hänen näkökenttänsä ulkopuolelle.

Ronar nosti pistoolinsa maasta ja oli ryntäämässä viimeistelemään tappoaan, mutta samassa hän kuuli hiljaisen voihkaisun, joka sulatti hänen raivonsa saman tien. Ronar kääntyi ja näki Yevran liikahtelevan vaimeasti.

— Apuaahh, Yevra henkäisi heikosti.

Ronar kiiruhti välittömästi zabrak-tytön luo huolestuneena. Tämän tilanne näytti pahalta. Plasma-ammus oli Ronarin osuman ansiosta väistänyt Yevran pään, mutta se oli osunut hänen rintaansa repien vasemman puolen rintakehästä ja vasemman keuhkon ja oli veren määrästä päätellen ilmeisesti osunut tämän vasemmanpuoliseen sydämeen.

— Minä tässä, Ronar sanoi Yevralle ja tarttui tätä kädestä.

Tytön käsi oli kylmä kuin kestoteräs.

— Sinut on pakko saada lämpimään. Olet aivan kylmä.

Ronar kantoi tytön pois lasinsirpaleilta ja kiskoi maastotakkinsa pois päältään. Hän kietoi Yevran siihen toivoen että se lämmittäisi tätä. Hän yritti painaa tämän haavaa, mutta plasma-ammuksen repäisemä aukko oli niin suuri, että hän joutui kauhistuneena toteamaan, etteivät hänen kätensä olleet tarpeeksi isot. Hän yritti epätoivoisesti muistaa, mitä kersantti oli sanonut lääkintäkoulutusjaksossa, mutta muistikin sen sijaan, kuinka oli pelannut data-alustallaan lääkintätunnit. Pala nousi hänen kurkkuunsa ja väri katosi hänen kasvoiltaan. Hän ei antaisi itselleen koskaan anteeksi, ei koskaan, ei koskaan...

— Ronar… tyttö huokaisi hiljaa.

— Mitä, Yevra? Ronar sanoi itku kurkussa penkoessaan lääkintävarustetaskuaan epätoivon vimmassa.

— Älä unohda minua…

— Yevra! Sinä et kuole, kaikki järjestyy! Ronar nyyhkytti.

Hän kaivoi kivunlievittäjäpiikin lääkintävarusteistaan ja pisti sitä reilusti Yevran haavaan, joka oli alkanut lemuta voimakkaasti. Ronar piteli tyttöä kädestä ja lohdutti tätä parhaansa mukaan. Hän ei hetkeksikään poistunut Yevran viereltä. Minuutit kuluivat ja vähitellen Yevran rusehtava iho muuttui kalpeanharmaaksi, ja hänen auringonkeltaiset silmänsä sumenivat hiljalleen. Lopulta hänen kätensä olivat jääkylmät ja hän hengitti entistä vaivalloisemmin. Voimatta auttaa Ronar voi vain seurata, kuinka plasma-ammuksen tekemä haava vaati veronsa.

Lopulta, noin vartin kuluttua, Yevra jähmettyi yhtäkkiä aivan liikkumattomaksi. Ronar kutsui tyttöä nimeltä ja ravisteli häntä. Hän yritti aloittaa elvyttämisen, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Kolkko hiljaisuus täytti kerrostalon rappukäytävän Ronarin viimein vaipuessa lyötynä Yevran viereen ja tyttö katsahti Ronaria suoraan silmiin. Sitten tytön kasvoille levisi tyytyväinen ilme ja häneltä pääsi hiljainen henkäys. Ronar tiesi tytön kuolleen.


♦ ♦ ♦


Eversti Joolav katseli kerrostaloa pieni hymy suupielessään. Hän kuunteli ulos asti kuuluvaa rytinää ja plasmahaulikon räiskettä tyytyväisenä; hän voi vain kuvitella kauhistuneen zabrak-kapinallisen ilmeen tämän tajutessa joutuvansa epätoivoiseen taisteluun verenhimoisen Barzak-hirviön ja erikoiskoulutetun iskusotilasryhmän kanssa. Hän vaihtoi tyytyväisen katseen piiritykseen osallistunutta iskusotilasjoukkuetta johtaneen luutnantti Ulzogin kanssa.

— Veri lentää tuolla parhaillaan, Joolav myhäili.

— Toivon vain, että oikeista henkilöistä, Ulzog huokaisi. — Brzen on tarkka ampumaan. Olen nähnyt hänen ammuntojaan.

— Mutta sinun miehesihän ovat parempia.

— Toivon todellakin niin.

Tuuli alkoi jälleen nousta ulkona, ja hiekkaa pöllysi pitkin öistä katua. Valonheittimet valaisivat taloa ja sen ikkunoita, jotta mahdollisesti pakeneva piiritettävä huomattaisi pimeässä helpommin. Räiske ja rytinä kuului vieläkin avoimista ikkunoista, mutta kahakka ei osunut valonheittimien näköalueelle. Yhtäkkiä meteli loppui.

— Se on siis ohi, Joolav sanoi. — Tuo miehesi pois sieltä niin mennään nukkumaan.

— Kyllä, sir, mustaan univormuun pukeutunut luutnantti Ulzog vastasi ja kaivoi yhteysradionsa radiotaskusta. — Kutsu sinä oma hirviösi takaisin.

Joolav kaivoi hetken epäröityään oman radionsa esiin. Hän empi vähän aikaa ja sormeili hermostuneena radion lähetysnappia. Barzakilla oli tavallisesti tapana häpäistä ruumiita tappojensa jälkeen, ja mikäli hänet keskeytettiin touhujensa aikana, oli hän hyvin vihainen. Joolav hipaisi olkapäätään, jossa oli pysyvä värinäkirveen arpi, joka muistutti siitä, että Barzak ottaisi kyllä yhteyttä sitten kun olisi valmis.

— Herra eversti, he eivät vastaa, Ulzog sanoi.

Joolav oli kuulevinaan huolen nuoren iskusotilasluutnantin äänessä.

— Miksi ihmeessä he eivät vastaa? Joolav kysyi. — Yritä biotaajuutta. Kersantti Wainfled käyttää toisinaan niitä.

— Kyllä, sir.

Joolav katsoi sivusta, kun luutnantti toisti radioonsa:

— Ryhmä Hitman-3, Hitman-3, tässä Hitman-johtaja. Kuuntelen. Toistan, ryhmä Hitman-3, tässä Hitman-johtaja, kuuntelen.

— Ei vastausta, herra eversti, Ulzog sanoi hetken yritettyään. — Ota yhteyttä siihen villipetoosi. Et sinä voi pelätä omia alaisiasi noin paljon, hyvä mies. Jos Coruscantilla tiedettäisi...

— Ole hiljaa, luutnantti, Joolav ärähti.

Hän pakotti kätensä toimimaan ja painoi lähetysnappia. Hän asetti radion korvalleen.

— Kersantti Barzak, tässä eversti Joolav. Raportoi välittömästi.

Joolav oli jo valmistautunut jokaiseen mahdolliseen vastaukseen, mutta kaiuttimesta kantautunut hiljaisuus oli vaihtoehto, jota hän ei ollut edes harkinnut. Tämä oli Barzakille varsin epätyypillistä: normaalisti jättimäinen zabrak-kersantti nautti toisten pelottelusta ja solvaamisesta, arvonimestä riippumatta. Hän yritti uudelleen.

Samassa radion kaiutin rasahti.

— Terve, Joolav kuuli.

Ääni oli muriseva ja äärimmäisen vihaisen kuuloinen, aivan kuin Barzakillakin olisi tuossa tilanteessa ollut, mutta Joolav tiesi välittömästi, että yhteyden toisessa päässä ei ollut Barzak.

— Kuka hitto sinä olet? Joolav ärähti.

Hän yritti kuulostaa kärttyisältä, vaikka olikin lähinnä hermostunut. Luutnantti Ulzog ja joukko iskusotilaita kääntyi katsomaan häntä ilmeisen hämmästyneinä.

— Pahin painajaisesi, ääni vastasi verta hyytävällä äänellä, joka kuulosti pelottavammalta kuin Barzak oli koskaan kuulostanut.

Yhteys katkesi niihin sanoihin.

Väri katosi hiljalleen eversti Joolavin kasvoilta, kun hän tajusi, mitä talossa oli tapahtunut. Hänen kurkkuaan alkoi kuristaa. Hän vaipui nojalleen lähintä miehistönkuljetuskiituria vasten.

— Herra eversti? Ulzog kysyi huolestuneena.

— Barzak on kuollut, Joolav sanoi väpättävällä äänellä.

— Herra eversti, kauempaa kuului iskusotilaan huuto. — Ikkunassa näkyy liikettä, sir.

Samassa Joolav näki, kuinka kohteena olleen huoneen parvekkeelle ilmestyi tumma suurikokoinen hahmo. Hahmolla oli kädessään isokokoinen ase, jota tämä kantoi yhdellä kädellä päänsä yläpuolella uhkaavan näköisesti. Hahmo avasi suunsa ja hän huusi:

— Kadettialikersantti Ronar Brzen! Toinen kadettipataljoona, neljäs komppania! Kivääriekspertin mitali ja kahdeksantoista vahvistettua tappoa! Tulkaa hakemaan!

Samassa hahmo asetti kiväärinsä parvekkeen reunalle ja avasi tulen.

— Pomppivat banthat sentään, hänhän ampuu meitä, Joolav parahti.

— Hän ampuu valoja, Ulzog sanoi.

Joolav näki, kuinka kevyen konekiväärin laserammukset särkivät valonheittimen toisensa jälkeen.

— Hänhän ampuu valonheittimiä, kauhistunut eversti huudahti.

Luutnantti Ulzog pyöräytti silmiään ja hän katsoi kauhun kangistamaa everstiä huokaisten. Miten ihmeessä hänenkaltaisensa ihmisten annettiin johtaa taistelua? Ulzog päätti ottaa ohjat käsiinsä:

— Kaikki miehet, suojautukaa ja siirtykää taisteluasemiin. Ryhmä Hitman-2, iskekää rakennukseen, Hitman-1 suojaa. Hitman-4 jää tänne suojaamaan hyökkääjiä siltä varalta, että piiritettävä pääsee läpi, muodostelmaan 64. Holler ja Kepes ottavat miehistönkuljetuskiiturien konekiväärit. Toimikaa!

Hitman-2 ei ollut ehtinyt edes kunnolla rakennuksen automaattiovista sisään kun rappukäytävästä kuului kevytkonekiväärin papatus: Piupiupiupiupiupiupiupiupiu... piupiupiupiupiupiu piupiupiupiu... Punaiset lasersäteet lensivät ilman halki ja Hitman 2:n iskusotilaat lakosivat kuin heinä. Heidän savuavat ruumiinsa kolisivat portaita alas kuin lattialle kaadetut rakennuspalikat.

— Hitman-1, suoja-asetelma 4 oven ympärille, luutnantti Ulzog käski. — Ampukaa jokainen, joka yrittää ulos.

Samassa Ulzog näki, kuinka jotain maastokuvioista ja jatkuvaa lasertulta ampuvaa säntäsi ulos talosta ja lähti juoksemaan Hitman-1:n muodostaman saartorenkaan läpi. Ulzog kaivoi pistoolinsa reisitaskustaan ja oli juuri nostamassa sen ampuma-asentoon kun hänen ja hyökkäävän kapinallis-zabrakin katseet kohtasivat. Ulzog ei ollut koskaan ennen nähnyt kenenkään ilmeessä vastaavaa tuskaa ja vihaa kuin tämän nuorukaisen kasvoista paistoi. Ulzog kuuli miehen kevytkonekiväärin jatkuvan rätinän, ja hän tähtäsi varmasti kymmenen vuoden pistoolikokemuksella hyökkääjää silmien väliin. Juuri ennen kuin hän ehti painaa sädepistoolinsa liipaisinta, Ulzog näki suoraan häntä kohti lentävän punaisen lasersäteen...


♦ ♦ ♦


Ronar ei koskaan ollut yhtä peloissaan kuin nyt paetessaan kokonaista joukkuetta keisarillisia iskusotilaita. Hän kääntyi välillä jonkin esteen suojiin ampumaan lähimpiä uhkaajia, jolloin hän sai aina yhden tai kaksi sotilasta hengiltä ja loput suojautumaan, mutta heti kun hän päästi irti liipaisimesta, hyökkääjät tulivat jälleen esiin ja alkoivat ampua. Ronar oli yrittänyt laskea jäljellä olleiden vihollisten määrää, heitä oli vielä ainakin kymmenen, ja hänellä oli enää muutama kymmenen metriä etumatkaa. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka paljon hänen eräältä kuolleelta iskusotilaalta varastamassaan kevytkonekiväärissä oli enää virtaa jäljellä.

Ronar juoksi Avaruusmatkaajankadun päästä päähän varmaan nopeammin kuin oli ikinä juossut. Hän säntäsi eräälle sivukujalle ennen avaruussatamaa toivoessaan eksyttävänsä takaa-ajajansa. Hän oli tuskissaan, raivoissaan ja väsynyt, ja ennen kaikkea pitkä juokseminen alkoi ottaa henkeen, ja hänen pujottelustaan huolimatta takaa-ajajat hengittivät yhä hänen niskaansa.

Ronar ymmärsi, että hänen voimansa eivät riittäisi pakoon pääsemiseen. Hän kääntyi jälleen ympäri ja avasi tulen iskusotilaita kohti lopettaen jälleen kahden miehen takaa-ajon. Hän kuuli sivullisten kauhunkiljahduksia ikkunoista, kun taistelu raivosi alhaalla kujalla. Ronar suojautui erään metallisen roskasäiliön taakse, heittäytyi makuuasentoon ja asetti kiväärinsä napakasti tukijalkojen varaan ampuma-asentoon. Hän käsitti, että hän selviäisi ainoastaan joko antautumalla sotilaille tai tappamalla heidät kaikki. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.

Ronar päästi liipaisimen irti ja odotti, että iskusotilaiden kypärät nousisivat esiin suojista. Välittömästi nähdessään katuvalojen heijastuvan valkoisesta kypärästä hän avasi tulen sitä kohti, ja iskusotilas rojahti maahan pysäköidyn kiiturin takaa reikä kypärässään. Ronar käänsi heti kivääriään, ja rappukatoksesta rynnännyt sotilas kierähti selälleen valkea panssari täynnä punaisia, savuavia reikiä. Aina valkoisen panssarin vilahtaessa hän avasi tulen, eikä hän ampunut ohi.

— Vetäytykää! Ronar kuuli jonkun sotilaan huutavan.

Ronar näki neljä pakenevaa, vaaleaa selkää öisellä kujalla, ja hän antoi konekiväärinsä nakuttaa vielä vähän. Kaksi heistä kaatui maahan reikäisempinä kuin reikäjuusto, mutta kaksi muuta katosi pimeyteen.

Ronar päästi viimein liipaisimestaan irti ja nousi hiekkaisesta maasta. Hän nosti kiväärinsä lanteelleen ja huohotti väsymyksestä.

Samassa Ronar kuuli villin taistelukarjunnan ja vielä yksi iskusotilas hyökkäsi häntä kohti kello yhdestä kivääri pystyssä. Ronar antoi kiväärinsä laulaa vielä kerran, mutta hänen hämmästyksekseen ase sanoi vain "piupiu", ja sen jälkeen se naksahti ja vaikeni. Ammukset olivat loppuneet. Ronar kirosi ääneen. Hän reagoi välittömästi; toinen ammuksista oli osunut hyökkääjän kypärän ohimoon vinosti rikkoen sen suojauskyvyn. Ronar tarttui raskasta asettaan perästä kiinni ja vauhditti sen voimakkaaseen iskuun suoraan vaurioituneeseen kypärään. Sotilaan kypärä halkesi ja hän lysähti hengettömänä Ronarin jalkojen juureen.

Ronar laski tyhjentyneen kiväärinsä kuolleen iskusotilaan viereen ja kaivoi pistoolinsa kotelostaan. Hän lähti hölkkäämään reippaasti poispäin kaupungista kujia pitkin jatkuvasti valppaana. Hän näki jo virtuaali-ilmoitustauluilla hänen kuvallaan varustettuja "Yhteiskunnalle vaarallinen" -etsintäkuulutuksia. Hän tarkisti, ettei kukaan nähnyt ja piiloutui erään rakennustyömaan koneiden sekaan lepäämään.

Ronar istahti erään kuormakiiturin taakse ja muisto Yevran kuolemasta tulvahti jälleen murskaavana hänen mieleensä. Lisäksi hän muisti tauluilla olleet etsintäkuulutukset: hänen oma planeettansakaan ei enää ollut hänelle turvallinen. Hänellä ei ollut ketään, eikä mitään. Enää hän ei kyennyt estämään kyyneleiden valumista. Hän käpertyi kerälle maahan ja antoi tuskalleen vallan.

Ronar rauhoittui vasta noin vartin päästä. Hänen silmänsä olivat aivan punaiset ja turvonneet. Murehtimalla hän ei ainakaan tilannetta ratkaisisi. Iridonia ei enää ollut hänelle turvallinen paikka ja hänen olisi päästävä pois. Alun perin sotilasakatemian pienen kapinallisporukan suunnitelmana oli ollut liittyä Kapinaliittoon, eikä Ronar todellakaan ajatellut luovuttaa tässä vaiheessa. Zangrin järjestämä kyyti oli ja meni, mutta hän järjestäisi itsensä kapinallisten riveihin, ja kostaisi Imperiumille kaiken sen puolesta, mitä se oli häneltä vienyt. Hän lupasi sen, niin vanhemmilleen, Yevralle, kuin kaikille niille, jotka olivat joutuneet kärsimään tai kuolemaan Imperiumin hirmuvallan takia.

Ronar muisti tappamansa sotilaat: hän oli kukistanut yksin, tai osin Yevran avulla, yli kaksi kolmannesta kokonaisesta iskusotilasjoukkueesta. Hän alkoi pikku hiljaa ymmärtää, mitä hänen sotilastoverinsa Ranv Letta oli sanoillaan tarkoittanut.

Kun tarpeeksi kannustetaan, on tappaminen yhtä helppoa kuin hengittäminen.


♦ ♦ ♦


(Ronarin edesottamukset jatkuvat Kapinan jalanjäljissä -roolipelissä.)