Iskusotilas 1: Imperiumin puolustajat/tarina

Star Wars Fanon Wikistä
Siirry navigaatioonSiirry hakuun

Luku 1: Akatemia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylös. Alas. Ylös. Alas. Ylös. Ja taas alas.

Maailma alkoi hämärtyä ja lihakset alkoivat painaa.

- Seitsemäntoista, kahdeksantoista, kuulin alikersantin karjuvan yläpuolellani.

Pinnersin vielä kahdennenkymmenennen punnerruksen ja läjähdin rättiväsyneenä patjalle makaamaan.

- Ylös siitä, alokas Freese! Tänne ei tultu uneksimaan. Toinen kahdenkymmenen sarja heti perään, mars! alikersantti mölisi.

Katselin ympärilleni, eikä muita alokkaita tuntunut haittaavan ollenkaan. Tunsin oloni todella orvoksi. En jaksanut edes viittätoista punnerrusta toisesta sarjasta.

- Sinä laiskuri siinä! Punnerrapa nyt kaikkien riemuksi kolmekymmentä kertaa!

Aloin vain tahdonvoimalla kiskomaan jälleen yhtä kolmenkymmenen punnerruksen sarjaa. Olin ennen kutsuntoja vakuuttanut itselleni, että selviäisin mistä tahansa testistä, missä en aikonut myöskään epäonnistua. Minä, Josh Freese, olin juuri täyttänyt 18 vuotta, ja värväytynyt Imperiumin iskujoukkoihin Caridan akatemiaan heti kuin vain oli tilaisuus. Aina sotilasura oli ollut mielessäni, tulisin olemaan Imperiumin eliittisotilas, liekki kaikille heille, jotka uskoivat Imperiumiin, ja piikki lihassa sen vastustajille. Koko ruumiini hytkyi jännityksestä, kun päivä sitten olin innolla odottanut pukevani seuraavana päivänä Imperiumin iskusotilaan puvun ylleni. No, ensimmäisen viikon varusteina oli haarniskan sijasta verkkarit.

Olin päivä sitten saapunut alokkaille tarkoitetulle harjoitusleirille Caridan planeetalle, missä meidän oli määrä oppia perusasiat sodankäynnistä. Meille tarkoitettu tukikohta oli aika pieni, se mahtui yhden pienen mäen huipulle rakennetulle kiveykselle ja se käsitti asuinrakennuksen ja ruokalan lisäksi koulutustilat, sairaalan, pienen hangaarin sekä varaston. Muotiväri tuntui olevan ruskeanharmaa: sitä oli joka puolella: ulkoseinissä, sisäseinissä, katossa, lattiassa, upseerien puvuissa, ulkona kiveyksessä, ihan kaikkialla. Tänään oli ensimmäinen päivä, ja olin rättiväsynyt nukuttuani tunkkaisessa huoneessa yhdeksän muun hiestä märän alokkaan kanssa. Tänään oli määrä olla kuntotestit ja laserkiväärin käsittelyyn ja toimintaan tutustumista.

Vaikka motivaationi oli korkealla, kuntotestien osalta homma meni täysin penkin alle. Kun olimme vetäneet kädet rakoilla punnerruksia, pääsimme heti kiskomaan vatsalihaksia ja vetämään leukoja. Sitten uupuneet alokkaat laitettiin juoksuradalle juoksutestiin.

- Huomenna näemme ilmeisesti uudelleen, alikersantti sanoi minulle otsa rypyssä palautetilaisuudessa. Hänen ilmeensä oli paljonpuhuva.

- Reputit kokeen, huomenna on uusinta samaan aikaan. Treenaa illalla niin voit jopa päästä läpi.

Hienoa, ajattelin ja lähdin salista ovet paukkuen.


Lähdin lounaalle itsekseni, sillä en ollut ehtinyt oikein tutustua keneenkään ensimmäisenä yönä. Eipä minun kaltaiseni rimpula rillipää nyt heti ensi näkemältä ketään oikein vakuutakaan, se oli jo todettu aiemmin. Vakuutin kuitenkin sopeutuvani vielä armeijaan. Lapoin itselleni suuren määrän ruokapakkauksia ja ahmaisin ne nopeasti suuhuni. Kiinnitin huomiota istuskellessani, ettei muukalaislajien edustajia näkynyt ollenkaan, vaan kaikki olivat ihmisiä. Muukalaiset olivat aina inhottaneet minua, jotenkin en tuntenut oloani turvalliseksi limaisen ja löyhkäävän limanuljaskan vieressä. Naisiakaan suuremmin näkynyt, mistä olin tavallaan tyytyväinen, koska en koskaan oikein suuremmin innostunut heistä. En käsittänyt, miksi kaikki aina hössöttivät naisista, rakkaudesta ja perheestä... itselleni tärkeintä oli lähinnä vain edessäni häämöttävä loistava sotilasura ja siitä kertyvät krediitit. Kyllähän niitä aina katsella kelpasi, mutta ei innostanut lähteä lähestymään yhtään paremmin. Ja kukapa minua tosissaan olisi ottanutkaan.

Heitin tyhjät ruokapakkaukset roskiin ja poistuin ruokalasta, ja menin ampumaradan laidalle odottamaan kiväärioppitunnin alkamista. Istuuduin alas pyörittelemään peukaloitani ja katselin ympärilleni. Leiri oli rakennettu varmaan koko Caridan planeetan kuumimman mäen päälle, taivas oli pilvetön ja kirkas keskustähti porotti suoraan silmiin. Keltainen hiekka poltteli varpaissa. Seurasin yhtä harjoittelijaa neljännellä radalla ja katselin, kuinka tarkasti heppu ampui maalitauluja alas. Seurailin häntä, kunnes näin jonkun tulevan minua kohti.

- Etkös sinä olekin se Freese, tumma roteva poika kysyi. Hän oli apuna valvomassa kuntotestejä.

- Kyllä, kuinka niin?

- Meinasin vaan, että aika hieno mies olet kun jatkoit vielä testiä vaikka tiesit varmasti reputtavasi.

- Tapanani on olla luovuttamatta.

- Ja juuri tuollaista asennetta Imperiumi tarvitsee. Huomenna uudestaan, ja samalla asenteella, niin pääset läpi varmasti, poika sanoi hymyillen.

- Nimeni on muuten Falcon, korpraali Michael Falcon, kutsu Mikeksi vain, tyyppi esittäytyi.

- Josh Freese, sotamies, esittäydyin.

- Kivääriradalleko jonotat?

- Jeps.

- Harjoitus alkaakin kohta puolin. Sellainen pieni vinkki, että älä koskaan laita tähdätessä tähtäintä silmään kiinni, se on kivuliasta, hän sanoi.

- Pidän tuon mielessä.

- Corellialtako olet kotoisin?

- Jepajee. Annahan niin arvaan, olet Mektarilta.

- Oikein arvattu. Ihonväristäkö arvasit?

- Vain Mektarilla ihminen saa noin hyvän rusketuksen, sanoin hymy huulilla.

- Hah. Itse olet ihan vitivalkoinen, kuin lumihiutale, hän naureskeli. - Vielä nuo rillit ja vaalea tukka. Selvä nörtti!

Juttelimme Miken kanssa vielä vähän aikaa samalla kun radalle virtasi porukkaa. Samalla Miken linkkiin soitettiin ja hän asetti kuulokkeen korvalleen. Puhelun loputtua hän ilmoitti saaneensa siirron kuuluttajaksi harjoituksen ajaksi.

- Pääsenpähän näkemään, miten ammut, korpraali sanoi hymysuin.

- Yllätyt vielä, sanoin ja vinkkasin tälle silmää.

Korpraali heitti minulle vielä linkkinsä numeron ja poistui väkijoukkoon.

Samassa näin edessä tutun naaman. Sama alikersantti, joka oli valvonut kuntotestejä. Voihkaisin itsekseni. Aliupseeri oli pitkä harteikas ihmismies, ja hänellä oli harmaa tukka ja lyhyt tumma parta. Kasvoilla hänellä oli runsaasti arpia. Yllään hänellä oli Imperiumin armeijan iskusotilaille tyypillinen valkea haarniska.

- No niin, hyvät alokkaat. Tervetuloa kiväärin harjoitusradalle. Tänään teidät tutustutetaan E-11 laserkiväärin toimintaan. Tämä on Imperiumin iskusotilaiden peruskamaa, jonka toiminta on varsin yksinkertaista. Korpraali Imlay radalla neljä näyttää nyt teille esimerkkiä, miten ase toimii. Katsokaa tarkkaan ja seuratkaa sillä silmällä, että voitte tehdä saman itse kun haette omat aseenne tarvikepisteeltä.

Istuuduin siis katsomaan vierestä, kun korpraali latasi aseensa laittamalla kaasulippaan aseen alla olevaan aukkoon ja survaisemalla sen kiinni. Kuului naksaus. Sen jälkeen hän napsautti varmistimen pois päältä ja asetti kiväärin ampumaan vain yksittäisiä laukauksia painamalla pientä nappia liipaisimen vieressä. Sitten hän alkoi paukutella maalitauluja.

- Huomio alokkaat! Järjestäydytään ryhmiin! Jako kahdeksaan, alikersantti käski.

Pääsin ensimmäiseen ryhmään.

- Ryhmä yksi, menkää tarvikepisteelle hakemaan kiväärinne ja ammukset.

Juoksin kolmen muun alokkaan kanssa tarvikepisteelle. Pöydällä oli neljä kivääriä, joista otin yhden ja lähdin saman tien takaisin.

- Älä unohda luoteja, tarvikepistettä huoltava sotilas huikkasi.

Palasin punaisena takaisin ja otin mukaan viisi lippaallista luoteja, jotka sotilas ojensi minulle. Laahustin jonon viimeisenä takaisin radalle.

- Jaahas, mehän olemmekin jo vanhoja tuttuja, alikersantti naurahti.

Voihkaisin jälleen.

- Nyt kun kaikilla on aseet, asetutaan radoille. Gover, rata yksi, Bregan, rata kaksi, Yose radalla kolme ja Freese radalle neljä. Siirtykää asemiinne ja ladatkaa aseet oppimanne mukaan. Kun kaikki ovat valmiita, kuulette ohjeet siitä eteenpäin kuulutuksina.

Siirryin radalle neljä, jonka tunnistin sen vieressä olevasta isosta valkoisesta numerosta. Asetuin vihrein laserein reunustetun alueen sisään hiekkasäkkien viereen ja aloin tutkia asettani. Otin kaasulippaan taskustani ja survaisin sen aukkoon, mihin se piti tunkea. Se ei kuitenkaan halunnut lukittua. Hermostuneena hakkasin asetta hiekkasäkkiin, kunnes lipas viimein asettui kohdalleen naksahtaen. Tajusin kaikkien tuijottavan tai naureskelevan ja punastuin. Siirsin kuitenkin huomioni takaisin harjoitukseen. Silloin kovaäänisistä kuului tuttu ääni.

- Kaikkien ratojen ampujat, huomio! Teillä on aikaa ensin kaksi minuuttia kokeilla aseiden toimintaa ja maalitaulujen ampumista. Sen jälkeen on varsinainen testi, missä ammutte ensin 20 makuulla, 20 kyykyssä ja 20 seisaallaan, ja vähintään 40 on osuttava, jotta pääsee läpi. Ampujat valmiina, harjoittelu alkaa, Falcon kuulutti.

Tööttäys merkitsi harjoituksen alkamista.

En oikein osannut päättää, miten päin kivääriä pitäisin, joten otin mallia muista. Menin makuulleen ja asetin kiväärin hiekkasäkin päälle. Samassa näin radalle ilmestyvän kymmenen eri maalitaulua, joista lähin oli 50 ja kauimmainen 300 metrin päässä. Katselin niitä tähtäimen läpi ja painoin liipaisinta. Ase vipatti ja väpätti kuin viimeistä päivää ja kamala rätinä kuului, ja piipusta lensi kymmeniä lasersäteitä. Viimein kuului naksahdus ja säteet loppuivat. Painoin liipaisinta uudelleen, mutta mitään ei tapahtunut. Katsoin kentälle, ja näin kaikkien maalitaulujen olevan yhä pystyssä.

- Rata neljä, mitä kuvittelet tekeväsi? Falcon kuulutti huvittuneena. - Ammuit koko lippaan tyhjäksi. Lataa uudelleen ja muista asettaa vain yksittäisten laukausten ampuminen päälle.

Löysinkin pienen punaisen napin, mistä kyseinen toiminto kytkettiin päälle. Aloin kiskoa tyhjää lipasta pois, mutta itsepäinen mötikkä pysyi aseen sisällä eikä aikonut lähteä minnekään. Turhauduin ja katsoin avuttomana alikersanttiin päin. Muiden huvittuneet ilmeet eivät parantaneet tilannetta.

- Kaikki pitää näyttää kädestä pitäen, alikersantti voihkaisi päätään pudistaen.

Alikersantti painoi nappulaa lippaan vieressä ja tyhjä lipas kolahti varpaideni viereen. Hän kohautti kulmakarvojaan ja poistui takaisin valvontatuoliin.

Survaisin uuden lippaan sisään, ja tällä kertaa se asettui ihan kiltisti paikalleen. Nostin kiväärini uudelleen, mutta juuri kun olin painamassa liipaisinta, maalitaulut ponnahtivat alas. Kiroilin itsekseni.

- Tuli seis. Kaksi minuuttia on nyt kulunut. Ladatkaa uudelleen. Ampujat, asettukaa makuuasentoon, muistakaa vain yksi säde kerrallaan. Ladatkaa uudelleen sarjojen välissä. Ampujat valmiina, koe alkaa.

Jälleen kuului tööttäys kokeen alkamisen merkiksi.

Erinomaista, en ollut sähläykseni takia saanut yhtään kunnon harjoituslaukausta. Niinpä lähdin kokeeseen kylmiltään. Lupasin itselleni kuitenkin, etten tällä kertaa jäisi alikersantin moitittavaksi.

Sadan metrin viivalle ponnahti maalitaulu. Nostin kiväärini, tähtäsin, tähtäsin, tähtäsin, käsi tärisi liikaa, tähtäsin tarkemmin. Kädet hikosivat. Muut naureskelivat taas ja keksivät pilkkalaulun Freesen jäätymisestä. Samassa maalitaulu laskeutui takaisin alas. Helvetti.

Suljin muiden pilkkaamisen korvieni ulkopuolelle, lupasin itselleni olla joutumatta muiden pilkanteon kohteeksi ja heikoksi lenkiksi. Näin toisen maalitaulun ponnahtavan esiin 150 metrin viivalle. Suljin kaikki häiriötekijät mielestäni, pidätin hengitystäni. En muistanut edes tähdätä. Painoin liipaisinta.

Säde räiskähti piipusta ja lävisti maalitaulun suoraan keskeltä. Savuava taulu kaatui taaksepäin.

Seuraava taulu oli 300 metrin viivalla. Tällä kertaa katsoin tähtäimeen ja säde räiskähti taas keskelle taulua.

Suoritin koko loppusarjan puhtain paperein.

- Tuli seis. Ladatkaa uudelleen ja siirtykää kyykkyasentoon. Valmiina, Falcon kuulutti.

Latasin aseen uudelleen ja nousin kyykkyasentoon. Nyt tähtääminen oli vaikeampaa, kun asetta ei voinutkaan tukea hiekkasäkkiin. Tööttäyksen kuluttua keskittymisen ja tahdonvoiman avulla sain aseen pysymään paikallaan.

Toinen kierros: kaikki nurin.

Seisontakierroksella käsi tutisi vielä enemmän, mutta se ei haitannut. Kaikki nurin sieltäkin. Lopulta sain 59 kuudestakymmenestä nurin. Muut eivät enää pilkanneet.

Palautetilaisuudessa alikersantin halveksuva ilmekin oli muuttunut aivan toisenlaiseksi, ja siitä pilkisti melkein kunnioitustakin.

- Et olekaan aivan turha jätkä, hän tunnusti. - En edes muista, milloin viimeksi alokas on selvinnyt ensimmäisestä kiväärikokeesta vain yhdellä hudilla. Olet näemmä synnynnäinen tarkka-ampuja. Läpäisit kokeen, onnea. Saat kiväärin käyttöösi.

- Kiitos alikersantti, sanoin huojentuneena.

- Taistelussa ampuminen on aivan eri juttu kuin kiinteiden maalien räiskiminen, alikersantti muistutti. - Huomenna tavataan kuntotestin merkeissä, hän virnisti.

Voihkaisin taas ääneen, ja kersantti naurahti.

- Sotilas tarvitsee sotilaan kunnon, muuten hän pysyy taistelussa hengissä tasan puoli minuuttia, muista se, aliupseeri muistutti.

Alikersantti antoi vielä todistuksen kokeen suorittamisesta ja kutsui seuraavan paikalle. Tällä kertaa en lähtenyt ovet paukkuen.


- Se oli todellista ammuntaa se, Mike kailotti tullessaan minua vastaan.

- Keskityin vain kovasti, vastasin.

- En ollut uskoa, kun kuulin, kuka se nelosradan sählääjä oikein oli, Mike kommentoi naurua pidätellen.

- No, sähläämiseksi se koekin meni. Yksi huti, vastasin.

- Heh. Mene uusimaan niin saat täysin puhtaat paperit! Muistan kun itse jouduin uusimaan kiväärikokeen kun pudotin vain 39 maalitaulua, Falcon muisteli.

Juttelimme Miken kanssa ruokalassakin, ja kokeen jälkeen pöytäämme alkoi tulla kummasti muitakin ihmisiä, lähinnä kehumaan tarkkasihtiä.


Luku 2: Taktinen virhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Caridan aurinko paistoi kirkkaasti suoraan silmiini, eikä taivaalla näkynyt pilven pilveä. Jouduin laskemaan kypäräni näköosan eteen aurinkosuojan, ja katsoin sitten edessäni olevaan tiheään metsään. Pitelin kivääriäni jännittyneenä käsissäni ja hikoilin hermostuksissani. Ympärilläni seisoskeli ja istuskeli samanlaiseen valkoiseen iskusotilaan haarniskaan pukeutuneita miehiä, ja varustuksesta päätellen heidän voisi luulla valmistautuvan oikeaan taistelutilanteeseen. Varustevyöstä roikkuva kuulapussi ja vähän olkapään alapuolella roikkuva leveä, keltainen hihanauha kertoivat kuitenkin, että näin ei ollut. Miehet latasivat muovikuulia lippaisiinsa ja puhdistivat kypäriensä näköosia.

Olin ensimmäisessä taisteluharjoituksissani, ja puhkuin intoa. Nyt pääsisin kokemaan taistelun todellisen tunteen, tämä ei ollut enää mitään rata-ammuskelua. Lasersäteitä kädessäni oleva E-11 sädekiväärin muovikopio ei kuitenkaan pystynyt sylkemään, vaan lippaat olivat täynnä harjoituksissa yleensä käytettäviä 5 mm kuulia. Tarkistin ohjeiden mukaisesti vielä vyölläni olevat varusteet: neljä varalipasta, korjaussetti, kenttäpullo, lämpöräjähteen harjoitteluversio (joka sisälsi värjäävää kaasua, joka värjäisi kaikki, jotka oikeasta kranaatista kuolisivat), savukranaatit, ensiaputasku ja muun kilkkeen tasku, jossa oli esimerkiksi päivän kulutustarvikkeet, linssin puhdistusaine, kiväärinpuhdistussetti ja muuta mukavaa. Repussani oli teltta, lämpökerrasto sekä juoma- ja makuupussi. Vaikka harjoitustaistelut eivät kestäneetkään kuin korkeintaan muutaman tunnin, meidät pakattiin silti täyteen taisteluvarustukseen. Kun olin tarkastanut kaiken, ilmoittauduin pataljoonan luutnantin virkaa hoitavalle kadetille, Ric Gorrenille.

Kaikkien ilmoittauduttua kuului metsästä huuto

- HARJOITUS ALKAA! vastapuolen kadetti huusi.

Oma johtajani vastasi huutoon samoin, ja ryntäsimme kokoontumisaukealta synkkään pöpelikköön käskynjaossa annettujen ohjeiden mukaisesti. Pataljoonamme oli jaettu neljään taisteluryhmään, joissa jokaisessa oli yhdeksän sotilasta. Oman ryhmäni kersantin virkaa hoiti aliupseerioppilas Dave Feltz, minkä lisäksi ryhmässä juoksi minun lisäkseni seitsemän muuta alokasta. Korpraali Michael Falconkin oli ryhmässäni, itse asiassa aivan vierestäni. Tiesin, että jos olisin nähnyt kypärän alle, olisin nähnyt samanlaisen tarmokkaan virnistyksen kuin omilla kasvoillani oli.

Juoksimme varmaan muutaman minuutin, minkä jälkeen "luutnantti" Gorren näytti käsimerkin, joka viittasi pysähtymään. Katselin ympärilleni, ja nostin kiväärini valmiina toimimaan. Lähdimme merkistä etenemään hiljalleen, kunnes pusikosta kuului rahinaa.

- Vihollinen kello kahdessa, "kersantti" Feltz kuiskasi yhteyslaitteeseensa.

Tähtäsin kersantin osoittamaan suuntaan ja huomasin oksien heiluvan, vaikka metsikössä oli aivan tyyntä.

- Tulta, kaikki yksiköt, tuli vapaa, Gorren huusi, ja avasimme tulen.

- Osuma! puskassa piileksinyt "vihollis"tiedustelija huusi ja nosti kätensä ja oranssin raatoliivin "kuoleman" merkiksi.

- Katsotaan, onko sen pari lähettyvillä, Falcon neuvoi.

Taisteluryhmämme erkani pääryhmästä hitaasti Feltzin ilmoitettua asiasta Gorrenille, ja lähdimme etenemään pusikkoa kohti. Yhtäkkiä jalkani osui johonkin kovaan, josta kuului murheellinen kumahdus. Katsoin alas, ja säikähdin niin että sydän hyppäsi kurkkuun. Äkkiä ryntäsin suoraan kersanttiani päin ja kaadoin samalla suurimman osan muusta ryhmästä. Juuri kun kersantti oli alkamassa sättimään minua, huomaamani harjoituslämpöräjähde räjähti lennättäen violettia savua ympäriinsä.

Kaksi ryhmän viimeistä sotilasta ilmestyivät savun keskeltä aivan violetteina, ja he joutuivat luopumaan pelistä. Ilman ripeää toimintaani olisimme kuitenkin kokeneet paljon raskaammat menetykset. Nostin kiväärini ja lähdimme jälleen etenemään, kun kaikki olivat nousseet pystyyn.

Yhtäkkiä kuului tarkkuuskiväärin poksahdus ja samassa kuula kimposi kersantti Feltzin kypärästä.

- Osuma! kersantti huusi murtuneena ja nosti kätensä ylös, ja lähti takaisin aukealle.

Ensimmäistä kertaa paniikki alkoi hiipiä sydämeeni. Tarkka-ampuja! Tiedustelijan parilla oli oltava tarkkuuskivääri.

- Pysykää matalana, liikkukaa niin hitaasti, että ette aiheuta huomiota. Poksahdus kuului sen verran läheltä, että hän ei voinut olla kaukana. Älkää olko yhdessä ryysyssä, vaan levittäytykää, kuiskasin linkkiini värisevällä äänellä.

Lähdimme etenemään kyyryasennossa. Puristin kivääriäni rystyset yhtä valkoisina kuin haarniskani, ja tähtäilin samalla ympäriinsä. Samassa kuului jälleen tarkkuuskiväärin poksahdus, ja se osui vieressäni kulkeneeseen sotilaaseen.

- Maahan! karjaisin. - Jatkakaa ryömien, ammus tuli aivan läheltä.

- Ei, alokas, me yritämme kiertää tarkaka-ampujan selän taakse, jotta voimme ampua hänet takaa päin, ryhmämme korkea-arvoisin upseeri, alikersantti Brad Kressel vastusti.

- Sehän on pähkähullua! Siellä voi olla koko joukkue sotilaita meitä vastassa! Jos etenemme eteenpäin ryömien, voimme päästä yllättämään. Takana odottaa vain kuolema.

- Kuolema odottaa vain tarkkuuskiväärin piipun edessä. Ryhmä, seuratkaa minua, Kressel karjaisi.

- Kaikki, jotka eivät halua kuolla, jäävät tänne, maastoutuvat ja odottavat merkkiäni.

- Julkeatko vastustaa komentavan upseerisi suoraa käskyä, Kressel hermostui.

- Nyt turpa tukkoon tai tapatat itsesi. Ei ole syytä keskinäiseen nahinointiin.

- Pidät sen turpasi ihan keskenäsi tukossa, seuratkaa tai kärsikää seuraukset.

Raivostuneena katselin itsemurhaan syöksyviä sotureita ja jättäydyin jälkeen muista. Samoin näin myös ystäväni Michael Falconin tekevän. Nyökkäsin toverilleni, ja lähdimme ryömimään muista erilleen. Tiesin, mitä komentavan upseerin suoran käskyn vastustamisesta seuraisi, mutta kuolleena minusta ei olisi pataljoonalleni mitään hyötyä. Jatkoimme määrätietoisesti etenemistä Falconin kanssa, kunnes yhteyslaitteestani kuului luutnantti Gorrenin ääni.

- TK-626, mitä vittua kuvittelet tekeväsi! Takaisin ryhmääsi heti paikalla!

Suljin yhteyslaitteeni nappia painamalla ja viittasin Mikelle. Yritin saada tilanteesta yleiskäsityksen, ja huomasin pian tarkka-ampujan kello kymmenessä. Hänen punainen hihanauhansa heijasteli auringonvaloa.

- Löysin hänet, hän ei meitä, sanoin Mikelle. - Puoli yhdessätoista.

- Ensimmäinen tapposi, ota pois, Mike kehotti. - Minulla on jo puoli tusinaa.

Katsoin tähtäimen läpi varmalla otteella, näin pahaa-aavistamattoman tiedustelusotilaan kypärän suoraan punapisteen kohdalla ja painoin liipasinta.

- Osuma, sotilas voihkaisi ja lähti kokoontumispaikalle.

Jaoimme voitonriemuiset läimäykset, mutta samassa kuulin sarjatulta edessäni. Maastouduimme välittömästi ja kaivoin kiväärin takaisin taisteluvalmiuteen. Tähtäsin sinne, mistä ääni oli kuulunut, mutta huomasinkin keltaisia hihanauhoja nousevan kokonaisen taisteluryhmän verran.

- Osuma, kuului kuorossa, kun ryhmäni joutui saaliiksi aivan kuin olin ennustanutkin.

- Nyt meillä on mielenkiintoinen tilanne, kommentoin.

- Voi kun on mukavaa, kun olet mukana ilmoittamassa tuollaisista asioista, Mike puuskahti.

- Jos onnistumme olemaan huomaamattomina, he kävelevät suoraan ohitsemme, minkä jälkeen heidät on helppo poimia yksitellen, sanoin. - Pysytään paikallaan.

Jähmetyimme makuulleen ja näimmekin pian, kuinka punaisilla hihanauhoilla varustettu taisteluryhmä marssi pupelikosta.

- Ammu vasta merkistäni, antaa heidän mennä ohi, käskin.

- Kylläpä he ovat tyhmiä, kun noin yhdessä ryppäässä ovat. Eroa miesten välillä on hädin tuskin metri!

Sotilaat kulkivat ohi vain kolmen metrin päästä, ja jatkoivat samaan suuntaan. Voitonriemuinen virnistys tuli naamalleni.

- Tuli vapaa, kuiskasin.

Tarkalla tähtäyksellä poimimme koko taisteluryhmän ennen kuin he ehtivät edes huomata, mistä päin heitä ammuttiin.

Samassa huomasin kolme sotilasta aivan takanani. Kierähdin äkkiä ympäri ja ammuin nämä juuri ennen kuin he ehtivät tähtäämään. Sydämeni melkein hypähti kurkkuun yllätyksestä. Hengityksen tasaannuttua palasin takaisin kyykkyasentoon.

- Yritetään pysyä hereillä joka suuntaan. Vaikka poimisimme kuinka monta edestä, ei ole väliä jos yksi mies ampuu takaa.

- Mutta missä päin on enää vihollisia? Onko omia enää?

- Suljin yhteyslaitteeni.

- Perkeleen jätkä!

Mike painoi yhteyslaitteen nappia ja yritti ottaa yhteyttä muihin. Vastausta ei kuulunut.


- Olemme ainoat, emmekä tiedä, montako vihollista on jäljellä. Pysytellään selät toisiamme vastaan, niin näemme koko kentän. Riisutaan kypärät, niin ne eivät ole tiellä.

- Meitä rankaistaan, jos hukkaamme ne.

- Survo vaikka reppuun.

Tungin kypäräni ahtaaseen reppuun, ja kaivoin taisteluvyön taskusta uuden lippaan, minkä survoin aseeseen. Otin esille infrapunaskannerin, jolla näkyi vihollissotilaat. Ne alkoivat pikku hiljaa piirittää meitä, ilmeisesti hekin olivat tajunneet tilanteen.

- Kaksikymmentä. Vähän päälle, kuiskasin Mikelle. Tämä ei näyttänyt ilahtuneelta.

- Mitä teemme?

Pakotin aivoni raksuttamaan. Samassa tajusin ratkaisun.

- Ryömitään tuonne vaaleiden kivien luokse, ja haudataan itsemme niihin. Hyvällä tuurilla he eivät erota haarniskoitamme joukosta, ja kivet antavat hyvän suojan myös infrapunalaitteita vastaan. Odotamme niin kauan, että he ovat turvallisen välimatkan päässä, ja heitämme lämpöräjähteet. Sitten huomaamattomasti käännymme pinnalle ja ammumme eloonjääneet. Toimintaohjeet ainakin meille oli varsin typerät, pysykää yhtenä joukkueena, minkä takia muut olikin helposti poimittavissa. He toimivat oletettavasti samalla tavalla, eli pari lämpöräjähdettä aiheuttavat jo merkittävää tuhoa.

Kaivoimme kenttälapiot esille, ja siirryimme kohti vaaleaa kivikkoa. Kaivauduin erään suurempikokoisen kiven taakse valtavalla tarmolla, eikä mennytkään kuin kaksi minuuttia niin olin pinnan alla. Jätin kasvojeni eteen ohuen putken, jonka läpi saatoin seurata tilannetta. Mike ei kuitenkaan ollut yhtä nopea.

- Kiirehdi, he tulevat!

Samassa puun takaa kuului askeleita. Viholliset! Joukko punanauhoja tuli kyyryasennossa vasemmalta puoleltani, ja Mike oli täysin suojattomana. Hän heittäytyi suoraan minua suojanneen kiven taakse.

- Tuolla näkyi liikettä, kuulin vihollisten johtajan sanovan. - Tarkistetaan.

En nähnyt mitään, sillä Mike kyykki rakentamani näköaukon päällä, mutta kuulin lähestyvät äänet. Samassa kuulin kamalan karjaisun, ja Miken askeleet loittonivat. Katsoin putkesta, ja näin tämän hyökkäävän päätä pahkaa vihollistiimiä kohti. Hän ampui toisella kädellä, ja toisella kädellään aktivoi lämpöräjähteen. En todellakaan aikonut piileksiä kivikossa, vaan kun Mike keskitti tulen itseensä, hyökkäsin minäkin. Heitin savukranaatin suojaamaan kulkuani, kaivoin lämpöräjähteen taskustaan, syötin aktivointikoodin ja heitin sen savun läpi vihollisten keskelle. Sen jälkeen peräännyin savusta, sillä vihollinen keskittäisi tulen siihen. Siirryin savun suojassa takaisin kivikkoon, ja ison kiven suojista avasin tulen savuverhon läpi. Kuulin kuorossa osuma-huudon, ja näin tusinan verran violetteja sotilaita tulevan savun takaa, ja tulitukseni hoiti toisen tusinan. Samassa kuitenkin kuulin kuulan kopsahtavan Miken haarniskaan, ja tämän huutavan jo tutuksi tulleen huudon. Olin yksin, ja vihollisia oli vielä puoli tusinaa. Lämpöräjähdettä ei enää ollut apuna, ja savukranaattikin oli käytetty. Tajusin pelin olevan tässä omalta osaltani, ja koko tiimini osalta. Minä olin hävinnyt.

En kuitenkaan suostunut antautumaan taisteluitta. Latasin aseeni uudelleen, ja nostin sen taisteluasentoon. Säädin tähtäimen uudelleen ja kurkistin kiven takaa, mutta samassa kuula lensi aivan korvani ohitse.

- Tuolla hän on! Hän on nalkissa, kuulin vihollissotilaan huutavan.

Arvioin tilanteen nopeasti. Näin takanani tiheää metsikköä, mutta oikealla puolellani oli aukeampi alue. Pusikon suojissa saattaisi pystyä piileksimään. Parempaakaan en keksinyt, joten pingoin pensaikon suojissa pois kivikolta, hyppäsin suurehkon pensaan yli ja asetuin sen taakse ampumavalmiiksi. Samassa kun sotilaat ilmestyivät näkyviin, avasin tulen ja sain kolme pudotettua. Enää kolme vihollista!

Latasin jälleen uudelleen ja pakenin takaisin kivikkoon, kun sotilaat huomasivat mitä olin tehnyt, ja lähtivät kiertämään pensaikkoa toiselta puolelta. Idiootit eivät jättäneet ketään vartioimaan toista päätä, vaan pääsin helposti heidän selkänsä taakse kiertämällä pensaikon samaa kautta heidän kanssaan. Näin sotilaiden selät, painoin liipasinta ja peli oli ohi. Olin kukistanut yksin yli puolet koko vihollisjoukkueesta.


- Toivottavasti nyt opitte, että kilpikonnamainen kaikki-samassa-kasassa -taktiikka ei toimi, sanoin harjoitusta vetäneelle, jo tutuksi tulleelle alikersantille palautetilaisuudessa. - Vaikka se tarjoaa paljon tulivoimaa, tällainen heikkous on olemassa.

- Luuletko todella, että keisarillinen armeija olisi niin pöhkö, että oikeasti käyttäisi tällaista taistelussa, alikersantti naurahti. - Koko harjoituksen ideahan oli testata, miten reagoisitte päättömään taktiikkaan, ja kaikki tuntuivat tekevän aivan juuri niin kuin käskettiin. Paitsi sinä keksit kaiken oikein hienosti. Hienoa! Tämän olikin tarkoitus toimia myös taktiikan ensimmäisenä oppituntina kenttäkokemuksen lisäksi. Sinulla on hyvä taktiikkapää ja tarkat ammuntataidot, sinussa on tosiaan ainesta vaikka mihin! Olisipa minulla enemmän kaltaisiasi alokkaita...


Luku 3: Valmistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavina viikkoina sain peruskoulutukseni päätökseen ihan kivasti. Kun kaikki, myös minä, olivat läpäisseet kuntotestit, meille jaettiin laput, joissa oli tunnistekoodimme ja lämpöräjähteen aktivointikoodi. Oma tunnisteeni oli TK-626. Aseenkäsittelyharjoituksissa opettelimme käyttämään perusaseemme E-11:n lisäksi myös DLT-19 sädekivääriä, T-21 pistoolia ja lämpöräjähdettä. Lämpöräjähteet olivat jänniä aseita: niihin tarvitsi näpytellä aktivointikoodi ennen räjäyttämistä, jottei kapinalliset tai muut paskiaiset saisi käytettyä omia aseitamme meitä vastaan. Ampumaharjoitusten lisäksi pääsimme ravaamaan erilaisissa simulaattoreissa ammuskellen toisiamme matalatehoisilla laserammuksilla.

Strategiaa omaksuin suurella intohimolla ja tarmolla, ja olinkin kaikkia muita joukkueeni jäseniä edellä. Kun perustiedot oli saatu hanskaan, keksin muutamia omiakin juttuja, joita sitten simulaatioissa voittoisasti sovelsin. Tarkkojen ampumataitojeni ja loistavan taktiikkapääni ansiosta olin yhtä hyvä sotilas kuin kaikki muutkin, ellen parempikin, vaikka fyysinen kunto olikin pienoinen ongelma. Otin myös useita kursseja lääkintämieskoulutusta, ja sainkin pian taistelulääkärin tittelin. Simulaatiomenestyksen ja hyvän taktiikkapääni ansiosta minut päätettiin pian ylentää korpraaliksi.

Viimein, viiden kuukauden peruskoulutuksen jälkeen, tuli aika erikoistua jollekin osa-alueelle, joita olikin vino pino. Katselin listaa vähän epäröiden. Listaan tuli merkitä ala, jolle halusi erikoistua, haluaako aliupseeri- tai upseerikoulutuksen ja toivomus yksiköstä, jossa haluaisi palvella. Rastitin upseerikoulutuksen ilman muuta. Erikoistumisessa olin vähän kahden vaiheilla. Toisaalta tiedustelusotilaan työ kuulosti mielenkiintoiselta: pääsisi ajamaan kiituripyörällä ja käsittelemään tarkka-ampujan kivääriä. Lopulta merkkasin rastin kuitenkin lumisotakoulutukseen.

Yksikkötoive tuotti eniten vaikeuksia. Mahdollisia rykmenttejä ja pataljoonia oli niin maan mielettömästi, että pää meni pyörälle. Yritin kuitenkin keskittyä, ja keksin uuden lähestymistavan. Jos lumisotakouluun pääsisi, silloin olisi ihan turha mennä 28. taivasjoukkoihin tai 12. viidakkopataljoonaan. Aloin etsiä lumisotilaan tehtäviä, ja pian alkoi 501. legioona kutkutella mukavasti. Tiesin kuitenkin sinne olevan niin mahdottomasti hakijoita, että päätin unohtaa sen haaveen heti. Vähän aikaa tuskailtuani löysin kolmannelta sivulta "Blizzard Force", tai "Jäävoimat" -nimisen rykmentin, komentajana kenraalimajuri Maximilian Veers. Olin kuullut Veersistä paljon hyvää, ja joukko sopisi myös lumisotakoulun kanssa hyvin yhteen. Vedin raksin ruutuun Jäävoimien viereen.

Takaisin parakeille päästyäni kaivoin data-alustan esille, ja aloin etsiä lisätietoja Jäävoimista. Rykmentti näytti perustuvan pitkälti AT-AT -panssaritalsijoiden ympärille, mikä sai minut puhkumaan tarmoa. Pääsisin aidon "Lehmätalsijan" kyytiin! Lisäksi rykmentin tukikohtana toimi kuuluisa Executor-supertähtituhoaja, jonka olin aina halunnut päästä kokemaan sisältä päin. Nyt tilaisuuteni näytti olevan tulossa. Everstiluutnantti Veers vaikutti myös oikein mukavalta ihmiseltä, vaikka hän olikin lordi Darth Vaderin suorassa komennossa. Darth Vader oli aina saanut selkäpiissäni kylmiä väreitä aikaiseksi, enkä halunnut oikein törmätä tähän kasvotusten. Olin kuullut nimittäin hurjia juttuja siitä, kuinka sithlordi tappaa epäpäteviä upseereitaan.

Lysähdin punkkaani ja työnsin data-alustan reppuun. Illallinen oli jo syöty ennen valintoja, ja ei oikein ollut mitään mielekästä tekemistä, ennen kuin haun tulokset myöhemmin illalla selviäisivät. Aloin puhdistamaan kivääriäni, kunnes huomasin Miken tulevan sängyn yli luokseni.

- Mitä tarkkasihti, Falcon lohkaisi.

- Mitäs tässä. Pääsitkö 501:teen?

- En, kaikki paikat oli jo varattu kun menin tekemään hakua. Valitsin loppupäästä jonkun Blizzard Forcen, jotain lumisotilasjuttuja ja AT-AT:ta.

- Minäkin toivoin sitä! huudahdin.

- Sillä tavalla. Muodostamme vielä sellaisen taisteluparin, että kapinalliset ovat vielä ihmeissään.

- Totta. Mutta ensin on saatava tulokset.

- Mikäköhän niilläkin kestää....

Hotkaisin yhden ruokapakkauksen hajamielisenä kurkkuuni. Caridan pöperöt alkoivat jo pikku hiljaa kyrsimään, ja olin jo innolla lähdössä täältä pois. Executorin näin jo sieluni silmin: Loisteliaat tilat, sotilaallinen asenne, mukavat ihmiset, hyvä ruoka. Eikä enää metsässä mönkimistä.

Lopulta holovastaanottimeni piippasi. Tempaisin laitoksen yöpöydältäni ja avasin viestin intoa puhkuen. Olin päässyt läpi, ja minut oli hyväksytty Jäävoimiin! Suorittaisin aliupseerikoulutuksen toiminnan lomassa, ja palkka olisi hyvä. Erittäin hyvä. Nostin Mikelle peukkua ja älähdin innoissani.

- Pääsin sisään!

- Niin minäkin, Mike vastasi. - Mätämme kapinalliset maan rakoon!


Luku 4: Myrskyn merkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tähdet loistivat himmeästi supertähtituhoajan ikkunoista. Niitä oli silmänkantamattomiin erilaisissa rykelmissä ja joukoissa tai satunnaisesti erillään olevia kuin kasa lattialle heitettyjä rakennuspalikoita. Oli sinertäviä tähtiä, punertavia tähtiä, vihaisia neutronitähtiä, keltaisia tähtiä, kaksoistähtiä. Syntyviä tähtiä ja kuolevia tähtiä. Oli Kuolemantähti.

Katselin pelonsekaisen kunnioituksen vallassa tuota keisarillisen insinööritaidon julmaa ruumiillistumaa supertähtituhoaja Executorin ikkunasta. Suuret metalliset vuoret kohosivat taisteluplaneetan pinnasta ylväästi ja ihmiskäsin tehdyt kanjonit risteilivät pitkin planeetan harmaata pintaa, mekaaniset kraatterit peittivät sen lähes kauttaaltaan. Suurin niistä oli Kuolemantähden pääase, pelätty superlaser, jolla oli tarpeeksi tulivoimaa kokonaisten planeettojen tuhoamiseen. Asema oli valtavan suuri: niin suuri, että sillä oli oma painovoimakenttänsä ja kiertoratansa, joista alimmalla Executor sitä kiersi. Kuitenkin, kun alus eteni radallaan, paljastui myös mahtavan taisteluaseman varjopuoli: se oli vasta puolivalmis. Metallipalkit ja levyt törröttivät taisteluaseman keskeneräisen puolikkaan uumeneista, ja valtavasti rakennushenkilöstöä ja -droidistoa pyöri sen ympärillä. Kaikesta huolimatta asema oli julmalla tavalla hyvin kaunis.

Jälleen Executorin kiertäessä valmiilla puolella näin näköalapaikaltani taisteluaseman keskushangaarista valonvälähdyksen, ja pian vaalea keisarillinen sukkula ilmestyi näkyviin ja alkoi lähestyä alustamme. Tiesin kuka sukkulassa oli: aluksen komentaja, Sithin musta lordi, Darth Vader.

Käännyin ympäri katsomaan hangaariin päin, ja lukuisia sotilaita kiiruhti ryhmittymään asemiin.

- TK-626, liikettä nivusiin, eräs upseeri huusi.

Keräsin kamppeeni ja hölkkäsin upseerin edessä olevaan ryhmään toisen rivin keskelle. Katselin upseeria vähän levottomasti: hän oli keski-ikäinen, keskipitkä, ruskeatukkainen, tyypilliseen ruskeanharmaaseen keisarillisen upseerin sonnustautunut sotilas, ei mitenkään erityisen mieleenpainuvan näköinen henkilö. Kuitenkin tiesin jo vähän ryppyyntyneiden kasvojen takana olevan poikkeuksellisen taitava komentaja. Ilme hänellä oli määrätietoinen, mutta kuitenkin siinä erottui pieni levottomuus, sithlordeilla oli tosin yleensä tapana herättää levottomuutta. Hän oli komentava upseerini, kenraalimajuri Maximilian Veers.

Kuulin kohahduksen, kun Vaderia kuljettava sukkula ohitti magneettisuojat, jotka suojasivat hangaaria avaruuden tyhjyydeltä. Tottuneen tarkasti keisarillinen Lambda-luokan sukkula laskeutui savua nostattaen hangaarin lattialle. Me sotilaat olimme järjestäytyneet riveihin niin, että Vaderille jäi kunniakäytävä rivien väliin. Pienikokoinen vahna ja parrakas, vähän pelottavankin näköinen upseeri, Executorin amiraali Kendal Ozzel, kiiruhti "käytävän" keskelle vastaanottamaan sithlordia yllättävänkin pöyhkeä ilme kasvoillaan. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään, kunnes kuului kolahdus, ja surinan säestämänä laskusilta laskeutui alas heijastaen sisältä vaaleaa valoa Executorin päähangaarin siniseen valaistukseen. Kun laskusilta oli kokonaan alhaalla, suuri musta hahmo ilmestyi oviaukolle.

- Asento! Veers karjaisi yhteen ääneen muiden komentajien kanssa.

Polveni muuttuivat yhtäkkiä hyytelöksi, kun näin Darth Vaderin ensi kertaa, mutta pakotin itseni pysymään asennossa. Hän oli kokonaan mustan haarniskan peitossa, ja musta viitta roikkui sithlordin perässä. Hänellä oli päässään kummallisen näköinen hengitysmaski, mutta tiesin, ettei kukaan rohjennut ottaa asiaa puheeksi Vaderin ollessa läsnä. Sithlordin menneisyys oli asia, mistä ei saanut puhua, oli tolkutettu päähäni heti ensimmäisenä palveluspäivänäni. Seurasimme vaitonaisina katseellamme Vaderin askelia, kun tämä eteni keskellämme kahden iskusotilasvartijan keskellä.

- Lordi Vader, amiraali Ozzel kiirehti tervehtimään, mutta sithlordi ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.

Vader asteli suoraan meidän ryhmämme kohdalle ja käänsi katseensa meihin. Nielaisin syvään, ja tunsin hermostuneisuutta myös muissa. Darth Vaderista sen sijaan huokui synkkyys, joka oli lähes käsin kosketeltavaa. Käänsin katseeni muualle, ettei minun tarvitsisi katsella moista kauhistusta.

- Kenraali Veers, lordi Vader totesi.

Se ei ollut tervehdys, vain toteamus. Sen sanonut ääni kuulosti homeelta, hitaalta mätänemiseltä ja kaikelta, mistä kannatti pysyä kaukana.

- Niin, herrani, kenraali vastasi liikehtien samalla hermostuneesti.

- Kuulin Kuolemantähden komentajalta, moffi Jerjerrodilta, uutisia. Planeetta Alzoc III:n keisarillisesta tukikohdasta oli otettu yhteyttä, ja siellä oli nähty kapinallisjoukkoja.

- Alzoc III ei ole kovin kaukana täältä. Ovatkohan he saaneet tietoa Kuolemantähdestä?

- En usko, Vader vastasi. - Luulen, että he ovat vain kiinnostuneita siellä olevasta kaivostoiminnasta ja sen kaappaamisesta.

- On kuitenkin vaara, että he saavat siellä tietää uudesta taisteluasemasta.

- Niin on, kenraali. Siksi lähetätkin joukkosi sinne tuhoamaan kapinallisjoukot planeetalta. Lähetä talsijasi ja miehesi planeetan tukikohdan varuskunnan tueksi ja valmistaudu taisteluun.

- Kyllä, herrani, kenraali sanoi ja teki kunniaa.

Niine hyvineen Vader jatkoi eteenpäin.

- Suunta kohti Alzoc III:ta, Vader jyrähti amiraali Ozzelille, joka yhtäkkiä vaikutti kovin pieneltä ja haavoittuvalta.


Värisin itsekseni, ja katsahdin nopeasti ystävääni Mike Falconia, joka oli äskettäin ylennetty alikersantiksi. Tämä ei tulisi olemaan enää mitään kuulaharjoittelua, vaan kuoleman vaara tulisi olemaan aivan yhtä todellinen kuin päänsärky, joka seurasi kun kypärää piti päässä liian kauan.

- Lepo, miehet, Veers komensi, kun Vader oli poistunut näkyvistä. - Kuten kaikki kuulitte, lähdemme taisteluun. Saavumme Alzocin aurinkokuntaan noin tunnin sisällä, pakatkaa ja valmistautukaa, ja ilmoittautukaa jokainen käskynjaossa kahdenkymmenen minuutin kuluttua huoneessa 1 239 kerroksessa 5.

- Kyllä, sir, kaikki huusivat kuorossa.

- Toimikaa.


Heti päästyäni takaisin hyttiini aloin survoa tavaroitani matkakuljetuslaukkuun. Mike lysähti istumaan tuoliinsa selvästi jännittyneenä. Hän oli kuitenkin jo yhdessä taistelussa ollut, mutta minulla ei vielä kokemusta ollut.

- Tässä sitä nyt ollaan, huokaisin, tosin en oikein tiennyt, kenelle.

- Olet nyt Imperiumin armeijan iskusotilas, Jääjoukkojen lumisotilas, ja taisteleminen kuuluu työhösi. Hyväksy se, Mike saarnasi.

- Tiedän, mutta kuitenkin, mitä jos....

- Muista vain koulutuksesi, älä seisoskele avoimilla paikoilla liian kauaa, niin sinulle ei käy mitään, Mike lohdutti.

Jatkoimme vaitonaisina pakkaamista. Riisuuduin jo valmiiksi iskusotilashaarniskastani ja vaihdoin tilalle lumisotilaskerraston. Se oli vähän erilainen: Iskusotilaspuvussa oli vain alusasu ja haarniska, lumisotapuvussa oli alusasu, lämpökerrasto, erikoislämmitetty haarniskaosa ja vielä päällyskerrasto haarniskan päällä, sekä vielä päällyskerraston päällä oli lisäsuojaa antamassa plastoidinen rintalevy. Kypärä ei ollut standardi iskusotilaskypärä, vaan oli lähinnä Imperiumin armeijan kypärän näköinen, mutta siinä oli leveä hengityshuppu, joka suojaisi kasvoja. Reppu oli vähän hankala: se piti saada survottua kiinni haarniskan selkäosaan, mihin tarvittiin kaksi miestä. Kiinnitin sen Miken kanssa ja autoin sitten hänen omansa kanssa.

Kun sain haarniskan kaikki kerrokset ylleni, kiinnitin varustevyön ja survoin taskuihin varalippaita, muonapakkauksia, ensiapupakkauksen, lämpöräjähteen, savu- ja sokeutuskranaatteja, eloonjäämispakkauksen, tarttumakoukun ja köyttä. Säädin rintalevyn paneelista puvun lämpötilan vastaamaan huoneenlämpöä ja kytkin sen selkärepun voimapakkaukseen. Huokaisin, kun mukava lämpötila asettui pukuun ja sanoin Mikelle olevani valmis.

- Odota hetki, tämä pitää saada asettumaan, Mike murahti ja survoi reppuunsa kommunikaatioyksikköä.

- Autanko, tarjouduin.

- Älä riko mitään, alikersantti varoitti.

Autoin Miken valmiiksi ja haimme sädekiväärit ja -pistoolit huoneistomme asevarastosta. Vilkaisin kelloa.

- Pitää mennä, ennen kuin Veers hikeentyy.

Kiiruhdimme huoneeseen 1 239, jonka yllä luki "Auditorio" ja istuuduimme vierekkäin huoneen takaosaan. Toisin kuin muut Executorin huoneet, tämä huone oli kirkkaasti valaistu. Huone oli keskikokoinen puoliympyrän muotoinen auditorio. Penkit olivat mukavan pehmeitä ja muotoutuivat istujan muodon mukaan. Edessäni oli pöytä, ja siinä data-alusta muistiinpanoja varten. Huoneen etuosassa oli kirjoituspöytä, data-alusta ja hologrammilaite, jonka takana seisoi kenraalimajuri Veers, joka vähän ajan päästä puhkesi puhumaan:

- Kuten olette jo kuulleet, kapinalliset ovat valmistautumassa hyökkäykseen keisarillisiin tukikohtiin planeetta Alzoc III:lla. Heillä tuntuu olevan jonkinlainen uusi tankkimalli käytössään, joka ilmeisesti ampuu jalkaväentorjuntaohjuksia pitkällä kantamalla. Talsijat huolehtivat niistä ennen jalkaväen levittämistä taisteluun. Vihollisjoukot oletettavasti koostuvat noin puolestasadasta kevyestä T2-B -tankista, paristakymmenestä raskaamia T4-B -tankkeja, tusinasta MPTL-2a -protonitorpedotankkeja, muutamasta näitä uusia hirvityksiä ja mukana on oletettavasti myös muutama sata jalkaväen sotilasta. Meillä on vastassa melkoinen rypäs porukkaa, mutta tilanne ei ole mahdoton. Älkää kuitenkaan aliarvioiko vihollista.

- Kapinallisten joukot ovat hyökänneet tukikohtiin 2A ja B uusimpien tietojen mukaan, ja niiden tila on tuntematon. Me siirrymme päätukikohtaan 1A, joka on viimeinen planeetan kolmesta keisarillisesta linnoituksesta. Puolustuslinja on vedetty viiden kilometrin päässä olevan jäätikkökentän laidalle metsään, ja kymmenen tunnin kuluttua ykköstukikohdan avaruussatama 1B:lle sijoitetut TIE-pommikoneet pommittavat alueen aina jäätikkökentältä 2A:lle asti.

- Tuhoamme 2A:n ja B:n? jostain kuului epäuskoinen huuto. - Siellä voi olla omia sotilaita vankeina!

- Kapinallisten joukot ovat voimakkaat, emmekä voi ottaa mitään riskejä menettää Alzoc III:ta ja sen kaivoksia, jotka ovat kohtalaisen tärkeä osa Imperiumin taloutta ja Kuolemantähden rakennusprojektia. Teidän tehtävänne, hyvät lumisotilaat ja pilotit, on hyökätä 2A:n lähettyvillä oleviin vallattuihin kaivoksiin ja tuhota siellä oleva kapinallisten tilapäinen operointitukikohta ja surmata kaikki siellä olijat, vankeja ottamatta. Planeetan alkuperäiset asukkaat, talzit, ovat käytettävissä, jos tarvitaan joukkoja johonkin vaaralliseen. Heidän kylänsä sijaitsee noin kilometrin verran kaivoksilta etelään päin, hakekaa sieltä. Kaikki kelpaavat.

- Mitä jos he eivät tottele, joku takarivistä huusi.

- Te laitatte heidät tottelemaan, Veers sanoi julma virnistys kasvoillaan.

- Heidän kylänsä on pommitusalueella, tarvitseeko sitä evakuoida, kysyin varovasti.

- Ei. Imperiumin tarpeisiin talzeja rittää ihan riittävästi muualtakin.

Suuntasin kenraaliin epäuskoisen tuijotuksen.

- Onko Imperiumi siis valmis tuhoamaan omia kansalaisiaan tuosta noin vaan?? Viattomia siviilejä, naisia ja lapsia?

- Hiljaa, TK-626! He uhraavat itsensä mielellään yhteisen hyvän vuoksi. Ja kuten sanoin, talzeja planeetalla kyllä riittää. Kyllä kaivokset käyvät aivan yhtä hyvin ilman yhtä kylää, kenraali naurahti.

Aioin vielä vastustaa, mutta kenraalin ilme sai pitämään suuni supussa. Kuitenkin, jos oikein tarkasti tarkasteli Veersin ilmettä, saattoi siitä nähdä pilkkeen siitä, että sisimmässään kokenut upseeri oli kanssani samaa mieltä. Päätin kuitenkin pitää mölyt mahassani.

- Mitä jos pommitus epäonnistuu, joku kysyi edestäni.

- Sitten kapinallisten tuhoaminen jää meidän vastuulle, valtaamme sekä 2A:n ja B:n takaisin ja tapamme jokaisen kapinallisen viimeiseen mieheen.

- Mutta heillä voi olla vaikka millaiset tykkiasemat jo rakennettuna.

- Voi voi, kenraali voihki selvää sarkasmia äänessään. - Mutta sellaista ei käy, TIE-pommikone ei ole koskaan mennyt rikki niin suurina määrinä, 1B:llä on neljä lentueellista pommikoneita eikä niihin kaikkiin tule vikaa samaan aikaan.

- Mutta mitä jos sinne hyökätään?

- Turpa umpeen, TK-578!

- Miten niiden vankien kanssa, mitä jos joku kapinallistyttö sattuu ol....

- Turpa umpeen!!! Veers toisti ja alkoi jo hikeentyä.

Samassa kaiuttimista kuului kuulutus, joka kertoi saapumisesta Alzocin aurinkokuntaan. Hermostuneisuus palasi jälleen ja kädet alkoivat hiota. Enää muutama minuutti, ja henki saattaisi olla mennyttä. Purin hampaitani yhteen hermostuksissani.

- Aika on koittanut, hyvä herrasväki. Siirtykää hangaariin 3, laskeutumisalukset odottavat siellä. Siirtykää ryhmittäin ennalta määrättyihin talsijoihin ja tankkeihin. Toimikaa!

- Kyllä, sir! kaikki huusivat kuorossa.


Ristiriitaiset tunteet poukkoilivat mielessäni, kun siirryin suuren Titan-laskeutumisaluksen vierelle odottamaan lastaamista. En ollut koskaan kuullutkaan talzeista, mutta tunsin, että näiden turha tappaminen olisi väärin. Päätin tehdä jotain auttaakseni pommitusalueella olevia kyläläisiä.

Suuntasin katseeni kohti laskeutumisalusta, joka oli kuin valtavan suuri laatikko. Sisälle nostettiin parhaillaan erästä AT-AT -talsijaa, jonka koodinimi oli Blizzard 5. AT-AT -talsijat näyttivät hullunkurisilta: ne olivat aivan kuin mekaanisia lehmiä, joiden päästä sojotti lasertykkejä. Pian taisteluesimieheni, eversti Starck, saapui paikalle. Hän komentaisi joukkuetta, jossa minä toimisin. Ensimmäinen upseerini, kersantti Wolfe odotti jo kärsimättömänä talsijan edessä. Hän johtaisi taisteluryhmää, mihin minä kuuluin. Hän oli pitkä, nuori mustahiuksinen kaveri, jolla oli iso arpi poskessa. Mikekin oli samassa ryhmässä kanssani. Menimme hänen kanssaan kersantin luo.

- Mihin talsijaan jonotamme, Mike kysäisi.

- Tähän, mikä on takanani, Wolfe vastasi. Blizzard 4, eversti Starckin komennossa. Odotamme ensin koko ryhmän paikalle, ja sitten jaan ryhmämme tehtävät.

Istuuduin kypäräni päälle ja aloin mussuttaa ruokapakkauksen sisältöä.

- Mitä mietit, Mike kysyi.

- Tulevaa taistelua, ja Imperiumin suhtautumista siihen, sanoin. - Imperiumi ei näemmä paljoa piittaa asukkaiden turvallisuudesta.

- Kapinallisten kukistaminenhan se pääasia on, Mike myönsi. - Kuitenkin myös alkuperäisväestö olisi huomioitava.

- Aion varoittaa heitä, sanoin päättäväisesti.

Mike yllättyi. Juuri kun hän oli sanomassa jotain, kersantti Wolfe aloitti käskynjakonsa.

- Jäävoimat hyökkäävät kapinallisten valtaamiin kaivoksiin. Me, nelos-pataljoonan kakkosryhmä, hyökkäämme kaivoskuiluun numero 12 yhdessä nelos-ykkösen kanssa. Tuhoamme kaikki kapinallisten asemat ja palaamme takaisin talsijalle ennen pommitusta. Takaisin palattuamme eversti Starck antaa lisää ohjeita.

- Kyllä, sir, kaikki vastasivat.

- Nyt, valmistautukaa lastaamiseen.

Samassa ruuman henkilöstö toi pitkät taittotikkaat, joita pitkin kiipesimme yksitellen talsijan suurehkoon ruumaan. 15 metrin korkeudesta oli hulppeat näkymät hangaariin: näin kaksi muutakin laskeutumisalusta, jotka oli myös ahdettu täyteen AT-AT- ja AT-ST -talsijoita ja HAV/w A5 Juggernaut -tankkeja. Ruuman henkilöstö näytti yhtä pikkuisilta kuin muurahaiset.

- Nenät pois välistä, luukku sulkeutuu, Wolfe huusi.

Samassa luukku läimähti kiinni, tuntui tärähdys kun suuri rahtialus lukitsi luukkunsa ja toinen tärähdys, kun tämä jätti Executorin kolmoshangaarin taakseen.


Luku 5: Maihinnousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Litistyin kiinni penkkiini, kun suuri rahtialus kiihdytti vauhtiaan. En ollut koskaan pitänyt avaruusmatkailusta, ja huimauksen tunne tuli nopeasti. Aloin haparoida ympärilleni etsien avaruuspahoinvointipussia. Mike ojensi minulle sellaisen, ja saatuani sen hanskoihini temmoin kypärän päästäni ja annoin ylen.

- Ei se mitään, Dan yökkäili koko matkan Corulagille.

Katselin ällöttävää vihreää möykkyä pussin läpi ja kulautin sapen kurkusta alas hörppäämällä kulauksen kenttäpullosta. Käynnistin pullon lämmitysjärjestelmän, jotta sen sisältö ei jäätyisi Alzoc III:n ikipakkasessa. Haukottelemalla ahkerasti sain korvat pysymään auki. Vanha rahtialus tutisi ja tärisi kiihdytyksessä, kunnes viimein tuli viimeinen kiskaisu, joka melkein heitti minut tuolista, ja sitten kiihdytys lakkasi. Olimme hyperavaruudessa.

Valonnopeuden ylityttyä Titan-rahtialus sulki moottorinsa, ja tärinä talsijan ruumassa heikkeni. Lattialle heittämäni pahoinvointipussi lähti yhtäkkiä leijailemaan pitkin ruumaa, ja kypärälleni kävi samoin. Mitä helvetin pilaa tämä oli?

- Etkö ole ennen kuullut painottomuudesta, ryhmätoverini sotamies Cooper kysyi ihmetellen, kun näki hölmistyneen ilmeeni.

- Puhu selkokieltä, murahdin.

- Emme ole missään painovoimakentässä eikä rahtialuksessa ole keinotekoista painovoimaa, eli esineet eivät putoa lattialle, vaan jäävät leijumaan ilmaan, sotilas selitti.

Mumisin jotain hajamielisesti vastaukseksi, ja sidoin pussin kiinni jonkin laatikon kahvaan.

- Huomio, matkustajat! mekaaninen ääni aloitti radiosta. - Laivue saapuu Alzocin aurinkokuntaan kello 2235 paikallista aikaa.

Katsoin kelloani. Kuusi tuntia, pitkä matka edessä. Kaivoin data-alustani repusta ja aloin pelaamaan ristinollaa Miken kanssa. Kuitenkin kesken kaiken kiinni sitomani pahoinvointipussi lähti jälleen seikkailemaan pitkin ruumaa, mutta en enää ylettynyt siihen. Kaikki ruumassa olijat alkoivat nauraa.

En suostunut antautumaan oksennuspussille taisteluitta, ja päätin tehdä jotain hyvin typerää. Painoin turvavöiden avausnappia, ja potkaisin itseni kohti karkulaista.

Tunsin lentäväni. Se oli kumman vapauttava tunne, vaikka tiesinkin sen vain johtuvan jostain painottomuudesta. Huomasin muiden hölmistyneet ilmeet alhaalla, ja nyt oli minun vuoroni nauraa. Kuitenkin vuorot vaihtuivat jälleen, kun tajusin, ettei lentoa pystynyt hallitsemaan. Lensin juuri ja juuri pussin ulottumattomiin ja törmäsin takaseinään. Saatuani kimmokkeen siitä jäin pyörimään kontrollikyvyttömänä katonrajaan.

Tilanne oli niin päätön, että aloin nauraa muiden mukana. Viimein sain kiinni jostain ilmastointilaatikosta ja tönäisin itseni jälleen liikkeeelle huvittunut ilme kasvoillani. Sain pussin kiinni ja heitin sen saman tien roskakuiluun ja palasin paikalleni jatkamaan peliä Miken kanssa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta kaikkien huvittuneet ilmeet muistuttivat minua sekoilustani.

- Yritä pitää jalat maassa, niin saatat pysyä hengissä pidempään taistelussa, kersantti Wolfe hörähti.


Pitkän matkan jälkeen rahtialus alkoi jarruttaa takaisin normaaliavaruuteen. Painovoima palasi vähitellen ja karanneet esineet alkoivat päätyä kohti takaseinää. Raotin ampuma-aukkoa nähdäkseni jotain, mutta näin vain Titan-rahtialuksen seinät.

- Saavumme ilmakehään, kuului kuulutus.

- Pitäkää kiinni, pojat, Wolfe varoitti. - Tästä voi tulla aika höykytystä.

Ilmajarrutus oli tunnetusti hyvin epämiellyttävä kokemus. Siinä alus ohjattiin interplanetaarisella nopeudella planeetan ilmakehään, jotta törmääminen siihen aiheuttaisi aluksen liikkeen hidastumisen aluksen liike-energian muuttuessa ilman lämmöksi ilmamolekyylimössön törmätessä siihen. Tai jotain, en kauheasti seurannut avaruusfysiikan tunnilla. Tiesin kuitenkin sen verran, että avaruuspahoinvointipussi voisi jälleen tulla tarpeeseen. Pian tärinä ja tutina taas alkoi, ja liiskauduin kiinni istuimeeni jarrutuksen voimasta. Hampaat kalisivat ja sisäkalut pomppivat pitkin kehoa. Tartuin kaikin voimin ylläni oleviin turvakaariin, ja yritin pysyä rauhallisena.

Aloin laskea hitaasi yhdestä kymmeneen tuhanteen, tyhjensin mielen kaikesta ympärilläni olevasta metelistä ja kohti lentelevistä esineistä. Suljin silmäni. Otteeni turvakaarista lipesi, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. Yhtäkkiä tunsin olevani yhtä jonkin kanssa. Jonkin, joka oli paljon minua mahtavampi. Suunnaton voima kulki lävitseni, ja kutkutteli jokaista hermosoluani. Kylmät väreet värisyttivät minua, ja tunsin rauhoittuvani täysin. Tajusin etäisesti jonkun huutavan korvani juuressa, mutten huomioinut sitä. Tilanteeni kummastutti minua. Olikohan minut huumattu, vai mitä? Keskityin kuitenkin pitämään tärinän ja kaaoksen poissa mielestäni, mutta se vain koveni. Toivoin sydämeni kyllyydestä rääkin loppuvan jo.

Ja tärinä loppui kuin seinään.

Samassa havahduin transsistani ja huomasin Miken huutavan korvaani.

- Voi luojan kiitos Josh, olet kunnossa, luulin sinun saaneen jonkun kohtauksen, huolestunut korpraali pölpötti.

- Olen kunnossa, vakuutin ja paransin asentoani tuolissa.

Tärinä oli tosiaan loppunut kuin pyynnöstä, mikä hämmästytti kaikkia. Korkeusmittarin mukaan olimme edelleen kovassa vauhdissa, mutta tutinaa ei ollut. Vauhti oli kuitenkin hiljenemässä, ja pian tömähdys kertoi rahtialuksen laskeutuneen Alzoc III:n kamaralle.

Surina alkoi välittömästi, kun rahtialus avasi valtavan pohjaluukkunsa ja alkoi laskea talsijoitamme pinnalle. AT-AT, jossa minun ryhmäni oli, oli sijoitettu toiseen riviin, ja alemmat oli laskettava ensin, joten aloin pohtia äsken tapahtunutta. Olin tyhjentänyt mieleni täydellisesti, ja olin tuntenut jotain voimakasta ympärilläni. Ja kun pyysin, tutina loppui kuin taikaiskusta. Järkeilin vaikka mitä teorioita, mutta asialle oli vain yksi järkevä selitys.

Minä, Imperiumin iskujoukkojen korpraali Josh Freese, corellialainen tietokonefriikki, olin käyttänyt Voimaa.


Luku 6: Tuuli kääntyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaimea surina kuului, kun AT-AT -talsijaa laskettiin suuren laskeutumisaluksen ruumasta. Avasimme ampuma-aukot, ja näin, kun pikku hiljaa rahtialuksen metallinen sisuta muuttui ikilumen peitossa olevaan Alzoc III:n jäiseen erämaahan. Tarkastelin vihamielistä planeettaa uteliaasti, kun samaan aikaan voimakas tärähdys kertoi talsijan laskeutuneen. Kiinnikkeet irtosivat talsijan kyljistä kalahtaen, ja ääni jäi kumisemaan ruuman sisälle. Pian jättimäinen sotakone alkoi vaappua eteenpäin.

- No niin, hyvä herrasväki. Olemme saapuneet Alzoc III:lle. Suojeltava tukikohta on tuossa noin, suoraan kello kahdessa, kersantti Wolfe sanoi. - Siirrymme nyt seitsemän kilometriä pohjoiseen, kunnes me lähdemme hyökkäämään omaan kaivoskuiluumme. Vihollisen vastarintaan on todettu sisältyvän maakulkuneuvojen lisäksi myös vasta tuotuja T-47 ilmakiitureita ainakin lentueellinen, joten vastustus tulee olemaan voimakasta. Pysykää ampuma-aukoissanne älkääkä avatko luukkua ilman käskyä.

- Kyllä, sir, kaikki vastasivat kuorossa.

Kaivoin kiväärini esiin ja laitoin sen ampumakuntoon. Kurkistin ampuma-aukosta, ja näin horisontissa 1A-tukikohdan, mistä ammuttiin panssarintorjuntaohjuksia. Työnsin piipun aukosta ja aloin tarkkailla tähtäimen läpi. Lunta näkyi silmänkantamattomiin, jossain näkyi jäätyneitä pystyyn kuolleita puita ja jokunen jäätikkörotta vilisti lumen päällä. Maasto oli melko epätasaista, kuoppia ja mäkiä oli paljon. Talsijan vaappuessa puolelta toiselle minullekin kävi samalla tavoin, ja oli vaikeaa pitää tähtäintä vakaana.

Tarkkailin aavikkorottien vilistystä hajamielisenä. Näin, kuinka ne saalistivat jotain pienempää lumiöttiäistä, ja saivatkin sen lopulta kiinni. Kuitenkin katsottuani tarkemmin saalistusaluetta huomasin dyynin takana hieman ruskeamman rotan kuin muut. Kaivoin elektronikiikarini esiin, ja huomasin, että rotta muistutti harvinaisen paljon ihmistä.

- Vihollisen tiedustelija, minun kello kuudessa, ilmoitin muulle ryhmälle. - Otan tähtäimeeni.

Tähtäsin pitkään ja hartaasti, ja yritin mukautua talsijan vaappuvaan asentoon. Etäisyyttä kohteeseen oli noin puoli kilometriä, hän oli erään korkean lumidyynin suojissa. Ei kuitenkaan ongelmallisessa paikassa, helppo nakki. Harvensin hengitystäni ja yritin rauhoittua. En kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että minä voisin parhaillaan olla tuo pahaa-aavistamaton tiedustelija. Karistin kuitenkin empatian mielestäni, ja keskityin laillista hallitusta vastaan kapinoivan kusipään tappamiseen. Tähtäsin tarkasti ja painoin liipasinta.

Suoraan päähän.

- Hän on nurin, ilmoitin.

Kapinallissotilas mätkähti maahan vatsalleen ja lumi hänen takanaan ja allaan värjäytyi punaiseksi. Katsoin järkyttyneenä aiheuttamaani tuhoa. Sotilaalle oli tullut iso reikä suoraan ohimon kohdalle, ja aivot olivat turskahtaneet ulos. Pahan olon kohtaus valtasi minut välittömästi, ja irvistin itsekseni hengityshupun suojissa. Pakotin kuitenkin itseni pysymään luukulla. En saanut osoittaa minkäänlaista sympatiaa kapinallisia kohtaan, tai muuten saisi kapinallisen leiman itsekin. Tyhjyyden tunne kuitenkin täytti minut. Mitä jos joku tekisi saman minulle? Oliko minulla oikeutta viedä toisen henkeä? Kyynel silmässä jatkoin maaston tutkimista ja rumasti minun kädestäni kuollut kapinallissotilas lipui näköpiirini ulkopuolelle talsijan vaappuessa eteenpäin.

- Tuolla on joku, ohjaamosta huudettiin. - Ei, siellä on useampi hahmo. Ne tulevat kello kahdestatoista, lähestyvät nopeasti.

- Mitä siellä on?

- Otan tähtäimeen, sotamies Lounda sanoi. - Ne ohittavat nykyisellä kurssillaan ampuma-aukkoni pian.

- Ne ovat luotaindroideja, pilotti sanoi. - Tulevat edelleen suoraan kohti.

- Tarkoitatko LV-38 -mallia, joku kysyi huolissaan.

- Siltä näyttää, pilotti vahvisti.

- Pitäkää kiinni, kohta alkaa sattua, eversti Starck karjaisi. - Nuo örvelöt kartoittavat vihollisia ohjuspommituksia varten.

- Näen ne, Lounda huusi.

Lasertulen rätinää kuului sotamiehen ampuma-aukosta.

- Sain toisen. Toinen kiertää talsijan toiselle puolelle, hän huusi.

Näin silmämunan näköisen metallisen mötikän, mistä sojotti kaksi pientä siipeä ja sensori.

- Siinä se on, sanoin.

Tähtäsin nopeasti ja painoin liipasinta. Lasertulen sarja osui droidiin ja se räjähti tulenlieskoiksi jättäen mustan läiskän maahan.

- Sain sen, sanoin.

- Nyt he tietävät tulostamme ja tietävät myös sijaintimme. Kohta ne ampuvat panssarintorjuntaohjuksia.

Samassa horisontissa näkyi savupilvi, kun epämääräisessä muodostelmassa lentävät protonitorpedot sauhuttivat täysillä kohti. Jouduin paniikin valtaan.

- Pieni kuuro, panssarin pitäisi kestää tuo, Starck huomautti. - Yrittäkää ampua niitä alas ilmasta.

Käänsin kivääriäni niin paljon kuin mahdollista ja otin lähestyvän torpedoparven tähtäimeen ja aloin tulittaa sattumanvaraisesti. Talsija lähti täyttä hönkää lampsimaan väistösuuntaan, jotta seuraava pommitus menisi ohi. Pilvi tuli lähemmäs, lähemmäs.

- Kyyristykää, eversti huusi.

Menin makaamaan seinää vasten ja sidoin itseni köydellä kaiteeseen kiinni. Samassa valtava notkahdus järisytti talsijaa kun pommitus osui maaliinsa. Tempauduin suoraan kohti vastakkaista päätyä, mutta köysiviritelmäni piti, ja mätkähdin takaisin ampuma-aukkoni alle. Päässäni alkoi kilistä kuin pikkulapsi helistäisi kulkusta liian innokkaasti ja tiu'un paikalla olisin minä. Ravistelin päätäni ja yritin palata takaisin tietoisuuteen.

- Panssari ei kärsinyt vakavia vahinkoja, 85%:n teholla mennään yhä, pilotti vahvisti.

- Yritä jatkossa välttää tuollaisia, Starck varoitti. - Emme kestä kovin monta ohjusiskua.

- Näetkö, mistä ne tulivat, huusin ohjaamoon.

- Ne ovat liian kaukana, pilotti totesi. - Pilven muodosta päätellen ne olivat MPTL-2a -tankkeja, kun pääsemme ampumaetäisyydelle, niistä ei jää mitään jäljelle.

Vähän huolestuneena jatkoin maaston tarkkailua. Samassa näin jotain huolestuttavaa.

- Minulla on kello yhdessätoista ainakin kolme kevyttankkia, etäisyys noin puoli kilometriä.

- Hyvä kun huomasit, TK-626. Ota suunta niitä kohti, Starck märääsi.

Talsija kääntyi melkein 90 astetta. Katselin vihollistankkeja hämilläni: ne näyttivät lähinnä leijuvilta hodareilta, mihin oli kiinnitetty tykkitorni päälle. Saatuaan ne tähtäimeensä talsijan pääaseistus hoiteli ne kolmella nopealla lasersarjalla, ja niistä jäi jäljelle vain muodottomaksi sulanutta metalliromua.


Loppumatkalla emme kohdanneet pahemmin vihollistulitusta. Tuhosimme muutaman jalkaväkiyksikön, jotka olivat tiedustelemassa, ja väistimme yhden protonitorpedokuuron. Saavuimme tunnin kävelyn jälkeen paikkaan, mistä meidän tuli jatkaa jalan.

- Okei, nelos-kakkosen pojat, huomio! kersantti Wolfe huusi. - Olemme nyt pudotuspaikalla. Nelos-ykkönen menee ensin, ja te laskeudutte samoja köysiä pitkin välittömästi heidän jälkeensä. Otamme suunnan kohti luodetta. Pitäkää silmänne auki, jokainen vastaantulija voi olla vihollinen. Saimme tietoa, että Blizzard 7 oli tuhonnut ne uudet jalkaväentorjuntatankit yhdessä rynnäkössä, joten voimme olla sen kannalta suhteellisen huoleti.

- Nelos-ykköset, alas! rinnakkaisryhmän kersantti mölisi.

Talsijan valtava sivuluukku aukesi kolahtaen, ja yhdeksän lumisotilasta hyppäsi kolmen ryhmissä köysien varassa alas. Katsoin vähän varautuneena köysien kuntoa, ja odotin neljä-ykkösen alas. Välittömästi sen jälkeen tartuin köyteen, tyhjensin mieleni, menin ruuman reunalle ja ponnistin.....

Pudotus kesti vain viisi sekuntia, mutta se otti mahanpohjasta ja aamiainen meinasi pulahtaa ylös. Töpsähdin kuitenkin pian lumeen ja upposin siihen polvia myöten. Heittäydyin alta pois, etten jäisi seuraavien tulijoiden alle.

Vaikka ilmasto oli kuuleman mukaan erittäin kylmä, lämpöpuku suojasi minua erittäin tehokkaasti, ja tuntui koko ajan aivan huoneenlämpöiseltä. Jäimme muodostelmassa odottamaan, kun talsijasta heitettiin vielä kassillinen lumikenkiä, ja kiskottuamme ne jalkaan lähdimme tarpomaan kohti kaivoskuilua numero kymmenen.


Marssimme epäsäännöllisessä muodostelmassa kohti kohdettamme, ja katselin ympärilleni hämmennyksen valtaamana. Planeetta oli ...kaunis. Omalla tavallaan. Puhtaan valkoiset lumikentät jatkuivat silmänkantamattomiin, ja siellä täällä oli pieniä alueita, joissa kasvoi harvakseltaan pieniä havupuita. Kummallisten otusten jättämiä uria näkyi aina silloin tällöin. Kaukaisuudessa oli useita korkeita vuorijonoja, ja jäätyneet järvet antoivat oman vivahteensa ympäristöön. Tuuli puhalsi voimakkaasti ja hankaloitti liikkumista. Kuitenkin, kaikesta väkivaltaisuudestaan huolimatta voin kuvitella planeetan monia miljoonia vuosia sitten, jolloin tällä paikalla oli ollut vehreä viidakko... ennen kuin oli tapahtunut jokin mullistus, ja planeetasta oli tullut nykyisenkaltainen jääaavikko.

Havahduin kuitenkin aatoksistani kun kersantti Wolfe puhkesi puhumaan.

- Kaivoskuilu 10 löytyy tuon mäen takaa. Älkää ampuko, ennen kuin annan merkin. Katsastetaan ensin puolustuksen tilanne.

- Lähestytään hitaasti, Mike sanoi vieressäni.

Lähdimme kyyryssä nousemaan kukkulan päälle. Se oli vaikeaa, sillä pinnalla oleva uusi lumi oli pehmeää, ja jopa hyvät lumikenkämme painuivat sen päällä kymmenien senttien syvyyteen. Kamppailin rinnettä ylös ja hörppäsin kypäräni sisällä roikkuvasta juomaletkusta. Yritin astua mahdollisimman kevyesti, jottei kenkäni uppoaisi hankeen, mutta se ei juurikaan auttanut, vaan hidasti vauhtiani. Kuitenkin useiden minuuttien kärsimysten jälkeen pääsimme ylös.

Näky ei ollut lupaava. Katsoimme alas, ja näimme kaivoskuilun olevan täysin vallattu. Kapinallisten kevyitä tankkeja oli tiukassa muodostelmassa vartioimassa luolan suulla, ja sinne oli jo ehditty rakentaa jalkaväentorjuntatykki. Jalkaväen sotilaita laaksossa oli muutama tusina, ja muutama lumikiituri pörräsi laaksossa. Lisäksi siellä oli omituisen näköinen tähtihävittäjä, jollaista en ennen ollut nähnytkään.

- Vihollisjoukot ovat liian voimakkaat yhdeksälle miehelle, emme voi edetä, Wolfe raportoi päätukikohtaan. - Pyydämme välittömästi apujoukkoja sektorilla 23, etäisyys 16......

Loput keskustelusta jäivät korvieni ulkopuolelle, kun näin vihollisten alueelta tulevan samanlaisia luotaindroideja kuin olimme nähneet talsijan kyydissä. Se merkitsi lähellä olevia MPTL-tykistötankkeja.

- Sulje radiosi, kersantti, huusin. - He jäljittävät signaalejamme!

- Sulkekaa yhteyslaitteenne! Puhelimet, radiot, kaikki! He jäljittävät signaalejamme, Mike meuhkasi.

- Vetäytykää! He tietävät, missä olemme, kersantti määräsi.

Lähdimme liukumaan alas kukkulaa, mistä olimme juuri tulleet hikeä valuen ylös. Turhautumisen tunne tuli pakostakin pintaan, mutta henkikulta oli siinä vaiheessa tärkeämpi.

- Miten nyt voimme lähestyä, joku kysyi.

- Helppo juttu, kersantti sanoi. - Käytämme talzeja.


- Emme voi lähettää viattomia siviilejä surman suuhun noin vain, yritin vastustaa vielä viimeisen kerran, vaikka tiesin sen turhaksi.

- Haluatko itse mennä sinne paistumaan, Wolfe huusi päin näköä. - Sopii minulle, pääsemme ainakin jatkuvasta valituksestasi.

- Talzien avulla pääsemme heidän pääpuolustuksestaan niin, että pääsemme hyökkäämään kaivoksiin, sotamies Kriesel selitti rauhallisemmin.

- Niin, sidotte niiden turkin täyteen lämpöräjähteitä ja kohta räjähtää, huusin.

- Tungen kohta lämpöräjähteen perseeseesi jos et hiljene, Wolfe karjui kurkku suorana.

- Saat itsesi vaikuttamaan kapinalliselta sanoillasi, Mike hillitsi minua.

- Kapinallinen haluaisin ollakin mielummin kuin surmata viattomia ilman syytä, huusin kersantille päin naamaa.

- Varo sanojasi, TK-626, Wolfe murahti ja nosti laserkiväärinsä osoittamaan otsaani.

Hengitin syvään, ja katselin kuoleman mustaa silmää oman komentavan upseerini piipun suussa, ja aloin todella epäillä omaa ja keisarillisten arvomaailmaa. Keisarilliset "puolustivat asukkaiden oikeuksia" todella omintakeisella tavalla, ja voin jo kuvitella, miten talzit paukahtelivat palasiksi lämpöräjähteiden voimasta näiden rynniessä kapinallisleiriin autuaan tietämättöminä kohtalostaan. Päätin kuitenkin hillitä kiukkuni, kun katsoin vielä kerran kivääriä, joka osoitti kohti päätäni.

- Lopetetaan nyt tämä keskinäinen kiistely, se ei auta meitä mihinkään, sotamies Lounda rauhoitti riitapukareita.

- Suunta länteen, matkaa talzien kylään on muutama kilometri, kersantti sanoi ja katsahti minua. Voin aavistaa hengityshupun takaa verenhimoisen virnistyksen.


- Tuossa se nyt on, Mike virkkoi.

Katselin horisontissa näkyvää ruskeiden majojen rypästä kulmat kurtussa lähestyessämme sitä. Majat oli tehty taidokkaasti Alzoc III:n havupuista, mutta kylän suunnittelu oli vähemmän taidokasta. Asemakaava näytti aika lailla samalta, kuin lattialle satunnaisesti kaadettu läjä rakennuspalikoita. Savua nousi useiden majojen piipuista, ja iloinen puheensorina kuului satojen metrien päähän. Kyynel vierähti silmäkulmaani, kun ajattelin, mitä asukkaille olisi tapahtumassa. Mitä minä oikein olin tekemässä...

Astuessamme kylän sekalaisille kaduille näin talzin ensimmäistä kertaa. Hän oli minua päätä pidempi, ihmisen muotoinen, mutta lihaksikkaampi otus, joka oli täysin harmaanvalkean, ilmeisesti paksun turkin peitossa. Päässä oli kaksi paria mustia silmiä, ja pieni ohut kärsä, joka heilui talzin liikkuessa. Päissä karvoitus oli erilaista jokaisella yksilöllä: hekin ilmeisesti tajusivat parturi-kampaamon idean. Vaatteita heillä oli niukasti, usein vain taktiset paikat peittävä lannevaate ja jonkunnäköinen takki tai paita. Aseita heillä ei ollut minkäänlaisia. Ilmeet olivat kaikkialla vakavia ja torjuvia aina, kun partiomme meni ohi, enkä ihmetellyt syytä. En halunnut kuvitellakaan millaisiin hirveyksiin keisarilliset olivat nämä otukset pakottaneet.

- Hajaantukaa, etsikää käsiinne kolme mörköä, joista teemme pommiryhmän, kersantti määräsi.

Tartuin Mikeä hihasta ja viittasin tämän tulemaan mukaani. Ryhmän hajaannuttua aukaisin suuni.

- Et kai oikeasti aio ilmoittautua tähän paskaan, jupisin Mikelle.

- En tiedä, tässä on järkeä. Se, mitä olemme tekemässä, ei ole oikein, mutta siinä on järkeä.

- Aion auttaa heitä, vastasin päättäväisesti.

- Siinä ei ole järkeä.

- Tiedän.

- Joudut ongelmiin. Näit jo Wolfen reaktion tuohon kapinointiin, ja sinuna pitäisin nyt mölyt mahassani ja vaakkuisin muiden mukana. Ellet halua päästä hengestäsi.

Hyvä pointti, tuota en tullutkaan ajatelleeksi. Tilanne oli nyt entistä monimutkaisempi. En halunnut aiheuttaa talzeille vahinkoa, mutta en halunnut kuollakaan. Näin erään ryhmämme sotilaista uhkaavan talzia aseella ja vetävän tätä kärsästä tämän kiljuessa kauhusta, ja käänsin katseeni raivoissani pois. Mikä kauheinta, muut eivät tehneet mitään auttaakseen toveriaan. Tiesin kuitenkin syyn: kapinoinnista seuraa kuolema.

- Nelos-kakkoset koolle, kersantti huusi.

Vastahakoisesti lähdin kohti ryhmääni, missä heillä ilmeisesti jo oli ryhmä koossa. Kuitenkin huomasin yhtäkkiä peloissaan olevan talzin hyökkäävän kulman takaa kiskovan minua hihasta. Katsoin häntä varautuneena.

- Sinä ei paha, talz sönkötti huonolla peruskielellä. - Sinä hyvä. Auta minua.

Katsoin epäluuloisena talzia kaikkiin neljään kyynelehtiviin silmään, ja yritin olla murtumatta. Iso otus näytti kovin pieneltä ja haavoittuvalta. Yritin vetäytyä, mutta otus ei päästänyt irti.

- Voima on kanssasi, sinä ei paha, auta minua.

- Mitä haluat, kysyin emmittyäni vähän.

- He ottaa minun tyttö. Ottaa minä, säästää hän, okei?

Älä murru...

- Minä rakastaa hän. Ei halua hän kuolee. Ottaa minä, jättää hän, jooko, talz sopotti.

Tartuin talzia kädestä ja katsoin tätä, ja kyyneleet valuivat minunkin silmiini. En halunnut... en voinut... Ajattelin talzin tunteita, ja tiesin, miltä tästä täytyi tuntua. Olento oli saanut minut täysin tolaltani. En halunnut aiheuttaa tuon olennon kuolemaa, mutta kuitenkin tiesin tämän elämän olevan täysin tarkoituksetonta, mikäli hänen tyttöystävänsä surmattaisi ja hän jäisi eloon.

- Minä lupaan, että palaan tänne, ja taistelen, jotta teidän ei enää tarvitse kärsiä, kuiskasin talzille, ja oikeasti tarkoitin sitä. - Jos todella haluat, voin yrittää...

- Kiitos, minä iloinen.

Talz tuli vastustelematta mukaani, kun lähdimme kohti ryhmääni. Voin aistia olennosta lähtevän pelon ja epävarmuuden, kun hän kohtasi vangitut talzit. Hän viittoi varovasti kohti lähintä niistä, ja katsoi minua.

- Kersantti, aloitin varovasti.

- Niin, TK-626?

- Löysin tuolta tällaisen oikein loistokuntoisen yksilön, jatkoin ja osoitin sitten talzin näyttämää yksilöä, jonka täytyi olla hänen tyttöystävänsä. - Jos vaihdamme tuon häneen, käykö?

- Ehe, hyvä yritys, mutta meillä on jo ryhmä kasassa ja lastattu, kersantti tokaisi.

Hän pöllytti osoittamani talzin turkkia, ja lämpöräjähteet vilahtelivat vaaleaan karvaan liimattuina. Talzin ilme oli murtumaisillaan, ja käänsin katseeni muualle. Pari kärsätteli hyvästeiksi, kunnes keisarilliset julmasti tarttuivat tyttöön, ja raahasivat tämän pois.

- Minä palaan, kuiskasin murheen murtamalle talzille. - Ja lupaan taistella kanssanne.


Talzit marssivat keisarillisten rivien edessä kuin lihamuurina, ja sitähän he tavallaan olivatkin. Kiipesimme jälleen kukkulan ylle, ja talzit tyrkättiin tylysti laaksoon, kun taas me jäimme kukkulan päälle asemiin. Tarkkailin tilannetta tähtäimestäni.

- Kolme talzia, älä nyt murjota, Lounda tökkäsi minua.

Huitaisin häntä kiväärillä päähän, ja tämä päätti olla hiljaa. Kersantti Wolfe katsoi minua varoittavasti, ja tiesin, että tuosta kuultaisi vielä.

Talzit juoksivat epäsäännöllisessä joukossa kohti kapinallisten asemia, ja nämä eivät avanneet tulta. Pahaa-aavistamattomat kapinallissotilaat eivät tietenkään tappaneet viattomia, toisin kuin keisarilliset. He eivät tienneetkään näiden olevan itsemurhapommittajia. Tahtomattaan. Muistin vielä tapaamani talzin ilmeen, ja seurasin hänen kumppaniaan tähtäimestäni. Purin hammastani ja yritin olla nyyhkyttämättä. Talzit juoksivat kapinallisten asemien ohi, ja silloin nämä taisivat tajuta, mistä oli kyse, sillä nämä asettuivat ampuma-asentoihin. Kuitenkin liian myöhään. Valkoinen leimahdus välähti tarkkailemani talzin turkissa, ja käänsin katseeni pois. Samassa kuului valtava räjähdys, ja tiesin talzien kuolleen. Tiesin kapinallisten kuolleen. Tiesin... Imperiumi oli julma. Ilkeä. Paha.

Imperiumi oli paha.


Luku 7: Rynnäkkö kaivoksiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiputin kyyneleet silmistäni ja katsoin alas laaksoon. Lumessa oli ainakin parikymmentä metriä leveä kuoppa, ja se kasvoi kasvamistaan lämpöräjähteiden jättämän jälkilämmön vaikutuksesta. Savun hälvettyä näin, että jalkaväentorjuntatykistä ja puolustavista tankeista ei jäänyt jäljelle juuri mitään.

- Siinä näet, siinä oli järkeä, Mike sanoi. - Vaikka oikein se ei ollut, järkeä siinä oli.

En kommentoinut mitään, sillä tiesin väittelyn olevan turhaa.

- Ei mennä vielä, vartiossa on vielä miehiä, Wolfe sanoi. - Heidät on poimittavissa täältä. Ampujat valmiiksi!

- Nyt tarkkasihdillesi tulee käyttöä, Mike sanoi ja tökkäsi minua hihaan.

- Täysautomaatilla kaikki alas, ei tarvitse ruveta tähtäilemään, kersantti sanoi. - Tuli vapaa!

Purin hammastani ja yritin unohtaa ensimmäisen tapponi. Katsoin vain tähtäimen läpi, tyhjensin mieleni. Heti kun sain miehen tapettua, käänsin tähtäimen pois, ettei hävitystä tarvitsisi nähdä. Kapinalliset eivät ehtineet edes huomata, mistä tulitus tuli, kun olimme jo tuhonneet melkein joukkueellisen. Loput olivat aikeissa paeta tunneleihin.

- Ei, ei tunneleihin! He varoittavat muita, ja menetämme yllätyksen antaman edun!

Otin pakenijat tähtäimeeni, ja sain muutaman heistä surmattua. Muutama pääsi kuitenkin pakoon.

- Hyökätkää! kersantti mölisi.

Ryntäsimme epäjärjestyneessä rivissä laaksoon jyrkkää rinnettä pitkin. Pidin kiväärin koko ajan ampuma-asennossa kaivostunnelista tulevan tulituksen varalta. Alas pääseminen oli huomattavasti helpompaa kuin ylös pääseminen, joten energiaa säästyi taistelemiseen. Yksi yritteliäs sotilas yritti hyökätä kuilusta, mutta vieressäni juossut Lounda hoiteli sen ilman ongelmia. Järjestyimme kaivostunnelin kummillekin puolille, minä olin ensimmäisenä. Kurkistin varovasti tunneliin suojastani, enkä nähnyt lähellä olevia kapinallisia.

- Reitti selvä, kuiskasin.

- Edetään varovasti, Wolfe supatti.

Astuimme kaivoskuiluun, ja huomasimme sen olevan pilkkopimeä. Kapinalliset olivat ilmeisesti sulkeneet valaistuksen hämätäkseen. Kersantin käskystä napsautimme taskulamppumme päälle, ja kiinnitimme ne kivääreihin piipun alle. Pidin koko ajan aseen ampuma-asennossa, ja katselin valppaana ympärilleni taskulampun valokeilan avulla. Huomasin kapinallisten rakentamia puolustusmuureja ympäriinsä, mutta ne oli kaikki hylätty, ja valloittajat olivat vetäytyneet syvemmälle kuiluun. Sydämeni alkoi tykyttää ja kädet hiota. Puristin asetta rystyset valkoisina.

- He ovat jättäneet puolustuslinjat? sotamies Cooper ihmetteli.

- Minulla on paha tunne tästä, Mike mutisi.

- Ruskea sektori? Lounda heitti.

- Turpa kiinni, Mike murahti. - Pysy vain valppaana. He ovat jossain täällä.

- Tutkikaa joka ikinen puolustusmuuri, pysykää matalana, Wolfe kuiskasi.

Lähdimme loikkimaan puolustusmuureja pitkin, mutta samassa näin kauempana liikettä. Repun ja kenttälakin varjot heiluivat noin kymmenen metrin päässä. Nostin käteni varoituksena, viittelehdin näkemääni liikettä kohti ja nostin aseeni. Samassa reppu katosi muurin taakse.

- Hän huomasi meidät, kuiskasin.

- Vain hullu hyökkäisi, vieressäni kulkenut sotilas tokaisi.

Samassa hän kaatui maahan savuava reikä mahassaan.

- Ottakaa suojaa vihollisen puolustuslinjoista, hän on yksin, kersantti mekasti. - Tuli vapaa!

Puristin liipaisinta ja lasersäteet räiskyivät piipustani. Ne menivät kuitenkin suoraan betoniseinille vihollisen piilouduttua jälleen muurinsa taakse. Kuulin hänen huutavan yhteyslaitteeseensa.

- Hän varoittaa muita, huusin. - Hyökätkää!

Hyppäsin puolustusmuurin yli muiden sotilaiden kanssa, ja ryntäsimme parin vallin yli. Ammuimme sarjan lasersäteitä kapinallisparan niskaan, ja tämä lysähti kuolleena maahan yhteyslaite käsissään. Yhteyslaitteesta kuului supatusta. Osoitin yhteyslaitetta ja katsoin kersanttia kysyvästi. Hän viittasi Loundalle, joka poimi sen maasta ja nosti korvalleen.

- Kyllä, kaikki on kunnossa. Vihollisjoukot hyökkäsivät, mutta tein heistä selvää, Lounda puhui virallisen kuuloisesti laitteeseen.

- Lähetämme partion varmistamaan tilanteen, kuulin vastauksen. Vilkaisin varovasti Loundaa kohti.

- E..eei tarvita partiota. Täällä on puolustustykissä toimintahäiriö. Hyvin vaarallinen, saan sen pian korjattua, Lounda vastasi, mutta virallisuus alkoi muuttua hermostuneisuudeksi.

- Kuulostat oudolta, onko kaikki kunnossa.

- Kurkkuni on vähän käheä.

- Hetkinen, eihän kuilussa vielä ole puolustustykkiä! Kuka siellä oikein on, mikä on tunnuk....

Loppua en kerennyt kuulla, sillä Lounda nosti laserkiväärinsä ja ampui laitetta niin, että se hajosi pieniksi palasiksi.

- Tylsä keskustelu, sotamies murahti. - Liikkeelle, saamme seuraa!

Nostin kiväärini jälleen ampuma-asentoon ja lähdin liikkeelle jännityksestä tutisten. Jokainen vastaantulija olisi vihollinen, ja siten surmattava. En kuitenkaan tiennyt, miten minun pitäisi suhtautua. Keisarillisena iskusotilaana armoa ei saisi antaa, mutta talzien kokema kohtalo sai minut epäröimään, taistelinko sittenkään oikealla puolella. Jos keisarilliset tekivät samankaltaisia julmuuksia joka planeetalla... Ei, se ei ole oikein. En halunnut taistella murhaajien riveissä. Silloin tein päätöksen, joka tulisi mullistamaan loppuelämäni. Minä liittyisin Kapinaliittoon heti, kun tilaisuus suinkin tulisi.


Samassa tulimme tunnelin risteyskohtaan, mistä tunneli jakautui vasemmalle ja oikealle.

- Ei ole aikaa. Alikersantti Falcon, otat komentoosi korpraali Freesen ja sotamies Loundan, ja rynnäköitte oikeanpuoleiseen käytävään. Loput neljä seuraavat minua, Wolfe määräsi.

Katsahdin Mikeen, ja lähdimme tämän perään oikeanpuoleiseen käytävään. Siellä oli valaistus vielä päällä. Tunneli oli täysin kivinen, lukuun ottamatta lattialla ollutta rataa, mikä oli oletettavasti kaivosvaunuja varten.

- Nyt kun olemme kolmistaan, Mike aloitti, - olemme Gregin kanssa tässä keskustelleet... lupaatko, ettet levitä eteenpäin?

- Kyllä toki, vastasin hämilläni.

- Niin, Lounda jatkoi. Olemme siis Miken kanssa miettineet, josko voisimme loikata kapinallisten puolelle.

- Olisitko halukas liittymään, Mike kysyi.

Olin kuin lekalla päähän lyöty. Juuri, kun olin miettimässä loikkaamista, paras ystäväni ehdottaa sitä minulle. En empinyt sekuntiakaan päätöstä tehdessä.

- Tietysti, huudahdin saman tien.

- Hiljempaa, Greg Lounda hyssytteli. - Muut eivät vielä ole kaukana.

- Tässä käytävässä ei pitäisi olla ketään, koska tämä on valaistu. Muut kävelevät suoraan ansaan. Meidän on siis vain päästävä ehjin nahoin pois, ja napattava joku kapinallinen.

- Hyvä tuuma, mumisin.

Samassa huomasin, että käytävästä johti kaksi lyhyttä sivutietä.

- Sinä menet tuonne, minä ja Mike mennään tänne, Greg sanoi.

- Selvä, sanoin, ja nostin kiväärin ampuma-asentoon.

Lähdin etenemään tunnelia pitkin varmana sen tyhjyydestä, mutta pysyttelin kuitenkin valmiina. Tunneli oli vain viitisenkymmentä metriä pitkä, minkä jälkeen se päättyi pieneen, pyöreään onkaloon, missä oli kaivosvaunuasema. Samassa kuulin onkalosta hengitystä. Kapinallinen! Pysyin aivan hiljaa hengittämättä ja nostin kiväärin valmiina ampumaan jokaisen vastaantulijan. Samassa kuulin naksauksen, sihahduksen ja yhtäkkiä en nähnyt kuin harmaata usvaa. Helkkarin kapinallinen heitti savukranaatin. Peräännyin välittömästi oppimani mukaan ja piilouduin takaisin käytävään. Kapinallinen luuli minun ilmeisesti lähteneen. Kurkistin reunan takaa varovasti, ja näin harmaapukuisen kapinallisen ilmestyvän savun keskeltä. Tiesin mitä piti tehdä. Nostin kiväärini, painoin sarjatulen päälle, astuin piilostani ja painoin liipaisinta.

En voinut katsoa. Voin vain painaa liipaisinta ja pidellä aseesta kiinni sen räiskiessä lasersäteitä kohti pahaa-aavistamatonta kapinallisparkaa, kunnes naksahdus kertoi kaasulippaan tyhjenemisestä. Kyyristyin maahan ja lähdin etenemään käytävää pitkin kohti ruumista. Palaneen käry haisi nenääni jo metrien päästä. Aiheuttamani lopputulos sai minut antamaan ylen.

Kapinallisen vatsassa oli ainakin viisi savuavaa reikää, jotka minä olin aiheuttanut. Mies oli korkeintaan parikymppinen ja vielä koko elämä olisi ollut edessä. Kasvot olivat jääneet äänettömään huutoon ja silmät tuijottivat tyhjällä katseellaan suoraan minuun. Kaikista pahinta kuitenkin oli sotilaan taskusta pilkistävä kuva hänestä vaimon ja pienen vauvan kanssa.

- Mitä siellä oli, Mike kysyi huolestuneena, kun palasin takaisin risteykseen. En vaivautunut vastaamaan, ja ilmeisesti ilmeeni kertoi kaiken olennaisen.

Samassa huomasin pääryhmän ottavan yhteyttä. Painoin yhteyslaitteeni nappulaa.

- Paetkaa, heillä on ylivoima! Ette voi kukistaa heitä kolmistaan, kauhistunut sotilas huusi. - Saimme kukistettua melkein kaikki, mutta niitä on vielä vajaa tusina, ja meitä vain kaksi, ja ne kaikki ovat perässämme.

- Missä kersantti on, kysyin.

- Kuollut... Vetäytykää! Paetkaa henkenne edes.... voi ei....

Lähetys peittyi lasertulen rätinään, ja katkesi sitten.

- Olemme nyt omillamme, ja viholliset ovat vastassa, sanoin Mikelle vakavana. - He eivät taida olla neuvottelutuulella. Parasta paeta ja yrittää myöhemmin.

- Totta.

Lähdimme juoksuun, ja juoksimme pääkäytävään niin nopeasti kuin pääsimme. Lähdimme nopeasti pujottelemaan puolustusmuuriviidakon halki, ja kuulin takaamme mekkalaa kapinallisten ilmestyessä käytävän päähän ja avatessa tulen. Näin jo tunnelin päässä näkyvän valon, mutta samaan aikaan näin takaa lentävän lämpöräjähteen.

- Ei! Mike oli huutanut, mutta liian myöhään.

Kaikki tapahtui kuin hidastetulla holofilmillä. Hyppäsin refleksinomaisesti kohti lämpöräjähdettä, nappasin sen ilmasta kiinni ja viskasin sen takaisin kaikin voimin. Mätkähdin maahan, mutten satuttanut itseäni, ja samassa maailma tuntui jälleen ihan normaalilta. Kaikki, paitsi takana olleet sotilaat, jotka olivat räjähtäneet taivaan tuuliin oman lämpöräjähteen tupsahdettua niiden keskelle.

- Miten sinä tuon teit, Greg hölmistyi ja katsoi minua suu auki.

Huokaisin helpotuksesta.

- Meihin yhteyttä ottanut sotilas sanoi, että kaikki joukot olivat perässämme. Tuhosimme siis heidät kaikki, ja täytimme tehtävän, totesin.

- Niinpä täytimmekin, Greg tuhahti.

- Otan yhteyttä päämajaan, sanoin.

Painoin jälleen yhteyslaitteen nappia.

- Blizzard 4, tässä nelos-kakkonen, kuuluuko?

Ei vastausta.

- Blizzard 4, tässä nelos-kakkonen, kuuluuko?

- Nelos-kakkonen, tässä eversti Starck, jatkakaa.

- Korpraali Freese tässä, terve vaan. Kaivoskuilu 10:n kapinallisjoukot on nyt kukistettu, ja se odottaa vahvistusjoukkoja. Pyydämme välittömästi lupaa saapua kyytiin.

- Missä kersantti Wolfe on?

- Kuollut.

- Olemme nyt pitkän matkan päässä sijainnistanne, Blizzard 1:n pitäisi olla siinä ihan mäen päällä. Pyytäkää kyytiä heiltä.

- Selvä.

- Eversti Starck lopettaa.

Suljin yhteyslaitteeni puhelun katkettua ja ilmoitin tilanteesta muille. Samassa kuitenkin huomasin kaivoskuilusta liikehdintää. Kuiskasin ryhmälleni, ja hajaannuimme kaivoskuilun suulle kiväärit ampuma-asennossa.

- Ei tapeta häntä. Jos saamme hänet elävänä, hän voi auttaa kapinaan liittymisen kanssa, Lounda tuumi.

Hengitin syvään, ja käänsin kiväärini voiman tainnutusteholle. Puristin kädensijaa ja tähtäsin luolan suulle.

- Kersantti Wolfe, oletko siellä, kuului ähkäisy.

- Keisarillinen, totesin.

- Nimi ja yksikkö, Mike karjaisi kuiluun.

- Korpraali Rick Kriesel, nelos-kakkonen, sotilas ähkäisi. - Elossapitoni on vaurioitunut ja puvun lämpötila laskenut, tarvitsen apua!

Katsahdin muihin varovasti, jotka nyökkäsivät myöntävästi. Lähdimme kuiluun auttamaan Krieseliä. Tilanne oli vakavampi kuin oletimmekaan, lasersäde oli läpäissyt hänen selkäreppunsa, pukunsa ja oli haavoittanut häntä selkään. Lounda oli mekaniikkaekspertti, ja hän otti sotilaalle varaelossapidon käyttöön. Sotilas kertoi olon parantuvan ja lämmön palaavan pukuun, ja hän kiitti meitä.

- Tehtävämme on suoritettu, Lounda rohkaisi. - Pystytkö kävelemään?

- Kyllä tämä tästä, kunhan saan jalat lämpimiksi, sotilas huokaisi ja ravisteli jalkojaan. - Selkään sattuu vähän, mutta se ei haittaa menoa.

- Kuljetus on tuossa mäen päällä ja vähän eteenpäin, Mike jatkoi. - Olemme pian kotona lämpimässä.

Otimme kaikki tarvikkeet mukaan, ja lähdimme kiipeämään mäkeä ylös. Jos laaksoon pääseminen oli vaikeaa, pois pääseminen oli mahdotonta. Oli selvästi tarkoitettu, että vain talzit kulkivat laaksoon ja pois, ihmiset käyttäisivät sukkulaa tarvittaessa. Kompuroituamme melkein varttitunnin pientä mäkeä ylös lopulta pääsimme sen laelle, ja liu'uimme vastakkaista rinnettä takaisin alangolle. Veersin talsija vaappui vähän matkan päässä, meistä poispäin. Yhtäkkiä yhteyslaitteemme aktivoituivat ja kenraali Veersin ääni tulvi laitteesta.

- Hienoa työtä, nelos-kakkonen, Veers kehui. - Erityisesti sinä, korpraali Freese, synnyinnäinen tarkka-ampuja!

Punastuin kypäräni takana kehuista.

- Eversti Starck ilmoitti jo tilanteestanne, Veers jatkoi. - Pääsette toki kyytiin, kunhan ensin käytte tarkastamassa erään jutun. Ammuimme alas Delta-luokan hävittäjän, joka putosi tuohon vähän matkan päähän. Viitsisittekö käydä vilkaisemassa, niin pääsemme jatkamaan matkaa takaisin päämajaan. Pommitukseen ei enää ole pitkä aika.

- Totta kai, kenraalimajuri, Kriesel huudahti. - Palaamme pian.


Luku 8: Petos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Löysimme Veersin vihjaaman paikan nopeasti, nousevan savun perusteella. Hävittäjä oli pudonnut pienen kraatterin pohjalle, ja sen peräosa oli ilmiliekeissä. Henkiinjääneiden mahdollisuus oli hyvin pieni, mutta käsky oli käsky.

- Minä menen itse tarkistamaan hylyn, sanoin. - Pysykää te siellä ylhäällä vartiossa, ettei meitä päästä yllättämään.

Laskeuduin kraatteriin jo tottuneesti, kun muut asettuivat asemapaikoille kraatterin yläreunalle. Kraatterin seinämien lumi oli kiinteämpää kuin laaksossa, ja sitä pitkin oli helpompi kiivetä. Laskeuduin aina hylyn viereen asti, ja katselin sitä uteliaasti. En ollut koskaan ennen nähnyt tuollaista mallia; se näytti olevan hyvin raskas tähtihävittäjä, ehkä pommikone. Alus oli kolmionmuotoinen, täysin harmittoman siviilialuksen näköinen, mutta kuolettava aseistus löytyi luukun takaa, joka repsotti vähän auki. Kaiken kaikkiaan alus oli hyvin kaunis.

Tai, se olisi ollut kaunis, ellei se olisi rumasti rutistunut keskeltä pakkolaskun seurauksena. Toinen moottoreista oli räjähtänyt, ja sen jäännökset olivat ilmiliekeissä. Voimakkaan lasertulituksen jättämiä reikiä oli ympäri aluksen peräosaa. Tunnistin osumat välittömästi AT-AT:n raskaiden lasertykkien kädenjäljeksi.

Lähdin varovasti kulkemaan kohti rutistunutta kohtaa, ja huomasin siinä repeämän, josta tunkeuduin sisään hylkyyn varovasti. Jäin kuitenkin jumiin kypärästäni, joka lipsahti pois päästä ja humpsahti hylyn ulkopuolelle. Itse tömähdin hylyn sisäpuolelle rysähtäen.

Kirosin aiheuttamaani meteliä, ja kaivoin suojalasit vyöntaskusta, kun kylmyys alkoi pistellä silmiä. Kiinnitin taskulampun kiväärin piipun alle, ja aloin tutkia hylkyä. Kuljin varovasti kohti ohjaamoa, missä näin oranssin haalarin. Katsahdin varovasti pilotin penkille, ja näin pilotin pään painuneen ohjauspaneeliin, jossa oli suuri verilätäkkö pään kohdalla. Pilotti oli kuollut.

Apupilotin paikka oli kuitenkin tyhjä.

Näin apupilotin penkin alla rikkinäisen kypärän. Ruumista ei kuitenkaan näkynyt. Apupilotin täytyi siis olla hengissä. Nielaisin, ja aloin toivoa Miken tulevan takaisin. Lähdin kävelemään ohjaamosta aluksen takaosaa kohti miehistön penkeillä täytetyn osan halki, ja tutkin kaikki penkit. Minulle tuli kumma tunne, että minua tarkkailtiin.

Samassa kuulin sisääntulorepeämästä naksahduksen. Jouduin paniikkiin ja ammuin naksahdusta kohti, mutta kaasulippaani oli tyhjentynyt. Kypäräkin oli poissa, eikä sekään antaisi suojaa. Aloin kiireessä lataamaan asetta, ja tietysti juuri nyt lipas ei suostunut menemään paikoilleen. Samassa näin oranssiin haalariin pukeutuneen kapinallissotilaan hyökkäävän samasta paikasta. Kuulin rätinää ja samassa tuskallinen kipu viilsi jalkaani. Nostin epätoivoissani kiväärin ja painoin liipaisinta, mutta samassa auki jäänyt lipas ponnahti pois paikoiltaan ja kolahti penkin alle. Silloin tiesin kuolevani. Katsoin suoraan tappajaani silmiin, ja näin tämän jähmettyneen. Jämähdin itsekin, kuin lamautussäteen vaikutuksesta. En kyennyt liikkumaan. Näin, että ase putosi kapinallisen kädestä.


Edessäni oli varmasti kaunein nainen, jonka olin ikinä nähnyt. Tyttö oli korkeintaan minun ikäiseni, ja hänen rusehtava, melko pitkä tukkansa hulmusi vapaana. Hänen ihonsa oli vaalea, pää oli melko pyöreä, huulet olivat täyteläiset ja nenä siro ja kapea. Ruskeat silmät katselivat minua. Eivät kuitenkaan aggressiivisesti. Tajusin, että saattaisin sittenkin selvitä tästä kamalasta päivästä hengissä. Yritin nousta ylös, mutta haavoittunut jalka ei kantanut. Rojahdin epätoivoisena maahan ja katsoin ylöspäin. Vihollinen oli aivan yläpuolellani, ja katseli minua uteliaana. Hämmästyin, kun hän ryhtyi parantamaan jalkaani, johon hän oli ampunut.

- Mi-mitä oikein aiot, kysyin ääni täristen. - Mikset vaan tappanut minua.

- Et ole sellainen, mitä keisarilliset sotilaat ovat, tyttö vastasi. - Silmistäsi puuttuu sama verenhimo, mikä muilla teikäläisillä on.

Tytön ääni oli pehmeä ja suhteellisen matala, ihanin koskaan kuulemani ääni. Olisin halunnut kuunnella sitä ääntä koko loppuelämäni.

- Vihaan Imperiumia, huokaisin.

- Miksi sitten taistelet keisarillisessa armeijassa, tyttö kysyi.

Oli pakko, puolustauduin. - Ja imperiumin takia jouduin tappamaan kymmenittäin miehiä! Ja viattomia talzeja...

Löin turhautuneena maata, kun muistin murtuneen talzin ilmeen.

- Älä nyt, kaikki järjestyy kyllä, tyttö lupasi.

- Näinköhän. Ylhäällä on kolme vartiomiestä, ja he ovat varmasti jo pistäneet merkille, etten ole ilmoittautunut. Kohta saamme seuraa.

- Olen muuten kersantti Elena Coles, tyttö esittäytyi vaihtaen samalla puheenaihetta juuri sopivasti.

- Josh Freese, korpraali, esittäydyin. - Mutta nyt palataan asiaan, miten selviän tästä tilanteesta pois?

Elena näytti miettivän vähän aikaa.

- Kapinaliitto toivottaa sinut tervetulleeksi, tyttö lausui juuri toivomani sanat.

Silloin muistin Miken ja Loundan.

- Eräät ystävänikin haluaisivat loikata, olisiko se mahdollista, kysyin.

- Totta kai on, Coles hymyili.

Unohdimme itsemme taistelukentälle juttelemaan joksikin aikaa, ja Elena sai jalkani parannettua siihen kuntoon, että pystyin taas astumaan sillä. Yhtäkkiä kuulin kolinaa aluksen ulkopuolelta. Kompuroin äkkiä ylös ja kurkistin penkin takaa. Imperiumin sotilas tunkeutui sisään samasta raosta, mistä minäkin olin tullut. Hapuilin jo kivääriäni, kunnes tajusin yhdistää sotilaan haarniskan naarmut Mikeen. Toinen sotilas seurasi häntä, ja hän tuntui olevan Lounda.

- Hys! Täällä, kuiskasin Mikelle.

Mike näytti huomanneen minut, ja hiipi varovasti sisään. Varoitin Elenaa ampumasta. Pian poika ilmestyikin luokseni. Nostin käteni varoittaakseni häntä erehdyksessä ampumasta Elenaa. Hän kompuroi viereisen pöydän alle.

- Jahas, setä on näemmä spotannut typykän, Mike naurahti.

- Turpa kiinni, murahdin.

- Nyt olisi tilaisuutemme loikata, sanoin Mikelle ja Loundalle vakavoiduttuani.

- Voimmeko luottaa häneen, Mike kysyi epäröiden.

- Ehdottomasti, vastasin.

- Syytä onkin, koska henkemme on nyt tavallaan hänen käsissään, Mike mutisi.

- Väärin, Lounda huusi ivaa äänessään. - Henkenne on minun käsissäni.

Samassa huomasin Loundan osoittavan minua, Mikeä ja Elenaa laserkiväärillä. Kriesel ilmestyi toiselle puolelle, ja he piirittivät meidät. Aseeni oli vähän matkan päässä, mutta Lounda potkaisi sen kauemmas. Nostimme kädet hitaasti pään yläpuolelle. Paitsi Elena, joka oli etsinyt vyöltään raskaan laserpistoolin, ja ampunut Krieseliä päähän. Lumisotilas makasi kuolleena hänen jalkojensa juuressa.

Lounda ampui kiväärillään meitä kohti sarjatulella. Ehdimme juuri parahiksi väistää. Mike ryntäsi koko painollaan hyökäten Loundan kimppuun ja painaen tämän maata vasten.

- Miksi petit minut, Mike murisi, ja minä toistin samat sanat. - Luulin sinua ystäväksi.

- Ei kannata luulla, Lounda naurahti. Samassa kuului laserpistoolin paukahdus, ja Miken ote herpaantui. Hän kellahti maahan tainnutuspaukun jäljiltä.

- Eeiii, huusin täyttä kurkkua ja karkasin Loundan kimppuun. Potkaisin tältä kiväärin kädestä ja asetin omani tämän kaulalle ja Elena teki samoin. Kiskoin kypärän hänen päästään, jottei se suojaisi häntä.

- Paskiainen! Tiedätkö, mitä petoksesta seuraa? yllättynyt Lounda uhkasi.

- Meinasitko ampua minut, huudahdin ja potkaisin tämän kiväärin penkin alle.

Loundan ilmeestä ei voinut lukea mitään, mutta silmistä kuvastui kuolemanpelko, mutta myös yli-inhimillinen raivo. Elenan ryhtyessä etsimään repustaan käsirautoja sotamiehen naama punehtui, hän nosti nyrkkinsä ja raivon vallassa löi tätä päähän. Näin tytön lyyhistyvän maahan, mutta Lounda potkaisi tätä saman tien kasvoihin. Kauhistuin, ja menetin toimintakykyni täysin. Samassa hän kiinnitti huomionsa minuun. Nostin kiväärini ja valmistauduin tappamaan Loundan, mutta hän huomasi heikkouteni ja potkaisi minua napakasti kipeään jalkaan. Haavoittunut jalkani sai jonkun kohtauksen, ja lyyhistyin muuria vasten. Voin vaan kuunnella Elenan tuskanhuutoja kauhun vallassa. Kyyneleet valuivat, kun tajusin Loundan yrittävän kuristaa tytön elävältä. Epätoivoisesti ryömin kohti kivääriäni. Elenan kasvot alkoivat sinertää hapenpuutteen vuoksi, ja tämän huuto oli vaimentunut heikoksi pihinäksi. Armottomasta kivusta huolimatta tartuin kivääriini ja nousin väkisin pystyyn sen avulla. Käytin asetta kävelykeppinä, painoin sen piipun Loundan selkään ja ammuin päättäväisesti sarjan lasersäteitä tämän läpi.

Lounda lyyhistyi selälleen maahan ja alkoi kouristella. Hänen silmistään paistoi epäinhimillinen pahuus ja suu oli vääntynyt luonnottomaan irvistykseen. Hän kaivoi taskustaan lämpöräjähteen, asetti aktivointikoodin ja sitoi sen kiinni itseensä.

Kauhistuin, kun tajusin, mitä Lounda aikoi. Jos kranaatti räjähtäisi siinä, kenestäkään meistä ei jäisi jäljelle muuta kuin kasa verisiä ruumiinpalasia. Viimeisillä voimillani raahauduin sotilaan luo ja työnsin tämän aluksen ruumaan, suljin luukun ja ryömin takaisin ohjaamon taakse. Samassa kuului kovaääninen räjähdys ja tiesin Loundan kuolleen.

Samassa muistin Elenan. Hän makasi maassa ja veti tuskaisesti ilmaa keuhkoihinsa. Tytön nenästä valui verta kuin vesiputouksesta. Olin aivan lopussa, mutta lupasin itselleni, etten menettäisi Elenaa tänään. Ryömin tämän luokse ja käänsin tämän kylkiasentoon, jotta hänen olisi helpompi hengittää. Hän oli lämmin ja pehmeä. Ja kaunis. Pudistin päätäni ja kieltäydyin haaveilemasta. Avasin hieman tämän oranssin pilotinhaalarin kaulusta ja kokeilin varovasti hänen henkitorveaan, joka ei onneksi ollut ehtinyt vioittua. Tytön kaula oli kuitenkin aivan omenanpunainen.

- Saatko tarpeeksi happea, kysyin huolissani.

- Kyllä... hän vastasi heikosti.

Kaivoin taskustani jo kauan sitten arkistoidun nenäliinan ja yökkäsin. Paremman puutteessa tartuin siihen ja yritin painaa sillä tytön nenää, mutta voimani olivat ehtyneet ja käteni retkahti veltoksi. Pääni paukahti maahan ja kadotin silmälasini. Elenan verta valui käsilleni.

- Mike! huusin hädissäni.

Vastausta ei kuulunut. Mihin helvettiin hän oli kadonnut? En nähnyt mitään enkä paniikissa löytänyt silmälasejani.

- Elena! Kuuletko minua? Vastaa! Sano mitä tahansa, pyysin.

- Josh... hän kähisi voimattomasti. - Minä.... hän aloitti, mutta sitten valo hävisi hänen silmistään ja hän veltostui. Verenvuoto vain yltyi.

Elena vuotaisi kohta kuiviin. Voimani olivat jo aikaa sitten loppuneet, päähän sattui ja jalka oli kuin tulessa, mutta tahdon voimalla nostin käteni ja puristin tämän nenää paperilla. Jaksoin viisi minuuttia, kunnes verenvuoto hellitti. Sitten retkahdin aivan veltoksi, valtava paine nousi päähäni ja tunsin tiedottomuuden kutsuvan. Vähitellen kadotin tajuni ympäröivästä todellisuudesta ja lensin autuaana tonttumaahan.


Luku 9: Turvapaikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

- Josh... kuulin etäisesti kaikuvan äänen.

Tajuntani palautui hitaasti. Luulin jo olevani taivaassa, kunnes kuulin taas kutsun, tällä kertaa selkeämmin. Tajusin olevani yhä maallisessa maailmassa, ja onnittelin itseäni siitä. Silmät aukenivat vaivalloisesti kuin ruosteiset autotallin ovet.

- Josh! Kuuletko minua, ääni kysyi taas.

Tunnistin kutsujan Elenaksi, ja tunsin tämän käden puristavan omaani.

- Hän heräilee, kuului matala miesääni, jota en ollut ennen kuullut.

Sain silmäni auki, mutta valoa oli liikaa ja sokaistuin saman tien. Vähitellen sain tarkennettua verkkokalvoilleni kuvan Elenasta.

Katselin varovasti ympärilleni, ja tajusin olevani jonkinlaisessa huoneessa. Aloin automaattisesti kopeloida silmälasejani yöpöydältä, mutta tajusinkin käteni uppoavan johonkin lämpimään ja pehmeään. Pelästyin ja vetäisin käteni pois, mutta kuitenkin koko kehoni vaati ihanan tunteen jatkumista. Elena antoi minulle silmälasini ja tajusin käteni käyneen tytön sylissä. Hän hymyili minulle hämmentyneenä.

Muut huoneessa olijat eivät hymyilleet, vaan sain osakseni ainakin tusinan epäluuloisia katseita. Olin näemmä päätynyt johonkin kapinallisten luolaan, erilaisista laitteista päätellen lääkintäosastolle. Huomasin jalkani olevan sidottu. Yritin nousta istumaan, mutta joku mies tuli laskemaan minut takaisin alas.

- Rauhallisesti vain, hän toppuutteli. - Olit tajuttomana tasan kolme tuntia, ei kannata heti ruveta meuhkaamaan.

Kuuliaisesti laskin pääni takaisin tyynyyni. Mies tarkkaili minua vähän aikaa, enkä minäkään voinut olla tarkkailematta häntä. Hänellä oli pitkä valkoinen takki, ja otaksuin hänen olevan lääkäri. Hänen päänsä muistutti etäisesti päärynää ja hänen ihonsa oli musta kuin hiili, joten arvasin heti hänen olevan Teratulilta kotoisin. Hänellä oli lyhyt musta tukka, tumma lyhyt parta, viikset ja eloisat ruskeat silmät. Hänen ilmeensä oli vakava. Kaveri oli aika lihaksikas, ei kuitenkaan mikään bodaajan näköinen. Vähän ajan kuluttua hän aukaisi suunsa.

- Mitä kaikkea muistat tapahtumista? Mikä sinut sai yrittämään loikkaamista? Ymmärräthän, että me emme voi vielä luottaa sinuun täysin. Kersantti Coles kertoi jo jotain, mutta haluamme kuulla sinun versiosi.

Kerroin siis lääkärille kaiken mitä taistelusta muistin yksityiskohtaisesti, muistelin sen lisäksi talzeja ja Imperiumin suunnitelmia ja kertoilin tunteistani ja epäluuloistani keisarikuntaa kohtaan. En kertonut kuitenkaan mitään tunteistani Elenaa kohtaan. Lopulta sain hänet vakuutettua siitä, etten ollut vihollinen.

- Minä olen Kapinaliiton eversti Alex Thorn, ja olet nyt Kapinaliiton päämajassa planeetta Hothilla. Alzoc III:n taistelu päättyi kapinallisten vetäytymiseen, mutta keisarilliset kärsivät vakavia menetyksiä. Kuulin vakoojani kautta jo tarkka-ampujan taidoistasi. Tarinat siitä, kuinka kukistit henkihieverissä Imperiumin joukkojen sotilaan ja pelastit sotilastoverisi hengen kiertävät jo ympäri Galaksia. Olisi kunnia saada sinut Kapinaliiton riveihin.

- Ja minulle olisi suuri kunnia palvella Kapinaliiton palveluksessa, vastasin tyynesti.

Kapinallisupseerin ilme näytti huojentuneelta.

- Tämän päivän joudut vielä lepäämään. Huomenissa katsotaan mihin pystyt, kenraali sanoi. - Ties vaikka ylihuomenna pääsisit jo tositoimiin.

Silloin muistin Miken, ja sydämeni lähes pysähtyi. En nähnyt häntä enää taistelun viime minuuteilla.

- Oletteko nähneet ystävääni Mike Falconia, hän halusi loikata kanssani, kysyin vapisevalla äänellä Thornilta. - Iso tumma kaveri, hän sai tainnutuspaukusta.

- Hän on turvassa, mutta hänen kuntonsa on kehno. Hän haavoittui vakavasti keisarillisten pahoinpitelyn uhrina, hänet yritettiin tarkemmin sanoen tappaa. Vähän kuin kerroit kersantti Colesille käyneen. Voit käydä hänen luonaan huomenissa, nyt hän tarvitsee paljon lepoa.

Huokaisin helpotuksesta. Kiitin vielä everstiä ja näin tämän jättävän lääkärintakin naulaan ja poistuvan huoneesta. Käänsin sitten huomioni Elenaa kohti.

- Voitko jo paremmin, kysyin yhä oranssissa haalarissa olevalta kersantilta.

- Kyllä. Haluaisin vain jotenkin kiittää henkeni pelastamisesta, Elena vastasi.

- Ei tarvitse kiittää, hymähdin. - Minunhan se tässä pitäisi kiittää, ettet tappanut minua.

Tyttö otti minua kädestä kiinni ja puristi vaimeasti. Lävitseni kulki kihelmöivä energiavirta, joka sai aikaan kummallisen kutinan koko vartalossani, ja käsitin Elenan tuntevan aivan samoin. Kuitenkin, joskus täytyy aina herätä. Elenaa kutsuttiin ja hänen täytyi lähteä. Hyvästelin hänet ja aloin katsella kattoon.

Tutkin tilannettani aivan uudelta kantilta. Nyt minulla olisi mahdollisuus taistella Imperiumia vastaan. Voisin toteuttaa talzille antaman lupaukseni palata Alzoc III:lle taistelemaan. Voisin kostaa kaikkien Imperiumin orjuuttamien henkilöiden, sivilisaatioiden ja kokonaisten planeettojen puolesta. Olin löytänyt paikkani sodassa, ja taistelisin tällä kertaa sellaisten asioiden puolesta, jotka olivat oikein. Imperiumi kaatuisi, lupasin sen. Jottei kenenkään tarvitsisi enää kärsiä keisarikunnan vallan alla, vaan rauha, järjestys ja tasa-arvoisuus palaisivat Galaksiin.

Pian väsymys vei voiton, ummistin silmäni ja nukahdin miltei välittömästi.